Perhe on pahin

Palaan vielä hetkeksi eiliseen eiliseen. Sain pikkusiskolta synttärilahjan. Juomalaseja. Oli kuulema ensin ajatellu ostaa eri merkkisiä. Sellaisia, joita minulla jo on kaksi. Mutta todennu sitten, että ostaa sittenkin vähän erilaisia, koska aikoo jossain vaiheessa pölliä minulta ne kaksi muuta lasia. Sisarukset. Korvaamattomia.

Mutta Helipä onkin tuplareilu. Nää lasit nimittäin keikkuu, kun ne laittaa pöydälle. Niitten pohja on nimittäin matalan kartion muotoinen. Niinpä lahja oli saanut tästä erityisen merkityksenkin. "Yhtä vinkahtaineita kuin sinäkin." Huh, sisarukset. Korvaamattomia, valitettavasti.

Mutta tosi kauniita ja hauskojahan nämä kyllä on. Toisin kuin Heli. Neiti saa kiittää onneaan, että oon antanu sille etukäteissynttärilahjaksi rahaa hajuveteen. Enempää ei tuu tippumaan enää.

Näistä tulee varmaan pitkälti sisustuselementtejä. Eivät nimittäin oo ehkä käytännöllisimmästä päästä. Tai tokihan noilla saa varmaan aikaan riemukkaita hetkiä, kun lasin laskee pöydälle ja saa sydänkohtauksen, että nyt se kippas. Just sopivat siis punaviinille ja minun valkoiselle raakalauta-sohvapöydälle. Sitä paitsi nää ei näyttäny kovinkaan iskunkestäviltä, mitä minun laseilta vaaditaan. (Joo, oon kuullu muovimukeista...) Enkä haluaisi millään löytää näitä laseja lattialta tuhansina sirpaleina.

Lasiin pieni, värikäs kukka, niin jopas tulee nättiä! Alan muuten olla vahvasti sitä mieltä, että tarviin lasivitriinin. Alkaa olla nimittäin kertynyt tätä liian-kaunista-käytettäväksi -lasitavaraa sen verran paljon. Ja mitä sitä nyt kaunista kaapissa piilottelee. Kirjahyllyäkään en omista, että joku semmonen viritys ois hankintalistalla siinä vaiheessa, kun minulla seuraavan kerran on semmonen kämppä, jonka sisustan ihan ite. En tosin tiijä, että miten pitkässä kuusessa tuo homma mahollisesti on...