Hiukset ja mitä niille tapahtui

 

Kasvatin hiuksiani kymmenen vuotta. Sitten yhtäkkiä meni hermot. Vaikka minun hiukseni olivat ihan hyvässä kunnossa niinkin pitkiksi, meni minulla hermo ainaisiin takkuihin ja kaksihaaraisiin. Vapaapäivänä marssin sitten kampaajalle ja sain ajan kahden tunnin päähän. Palasin kotiin odottelemaan ja oikeastaan ainoa paniikki meinasi tapahtua tuolla matkalla. Meinasi tulla itku. En tiedä miksi, ehkä järkytyin itsekin tätä radikaalia tekoa. 

Mutta en koskaan, ikinä ole lähtenyt kampaajalta yhtä tyytyväisenä. 

R a k a s t a n  uusia hiuksiani. Ja kertaakaan en ole katunut. Mitään kampauksia en kyllä vieläkään osaa, olen tosin ajatellut ostaa papiljotit (myydäänkö niitä vielä jossain..), sillä kiharrinpuikolla ei meinaa enää onnistua. Sen sijaan olen kehittynyt suoristusrautakihartamisessa. Vai pitäisikö vain ostaa nykyaikainen suoristusrauta..?

Tunnottomat varpaat ja kohmeiset sormet

Kainuu. Täydellinen sää. Pakkasta -22 C ja kirkas tähtitaivas. Ei kuutamoa tai muitakaan häiritseviä valonlähteitä. Ainoastaan kylän valot kaukana horisontissa. Tunti ulkona. Tunnottomia varpaita ja kipristeleviä sormia. Taivaanrannassa kevyttä viherrystä, mutta ei mitään selkeää. Keskityin siis kuvaamaan tähtiä. Seisoin pimeässä taivasta tuijotellen. Ja ensimmäistä kertaa onnistuin näkemään linnunradan ja itse asiassa sain sen vahingossa pariin kuvaankin, ennen kuin edes tajusin koko galaksia. Kuvassa ylhäällä se on just minun pääni yläpuolella. Vahingossa.

Olin jo kerran lähdössä takaisin sisälle, kun varpaista hävisi tunto. No, en malttanutkaan, kun sain ne hyppimällä sen verran lämpimiksi, että niitä alkoi pakottaa. Sitten kohmettuivat sormet, mutta luovutin vasta kun laukaisin jäätyi eikä enää suostunut toiminaan kuin satunnaisesti. Täytynee laittaa kameran akku lataukseen, jos vaikka sattuisi, että tällekin illalle suotaisiin tähtitaivasta... Varaudun myös toisella laukaisimella.

Lupa lunastaa lupaus

Ensin minun piti laittaa tähän kuvia tilhistä. Mutta ne osoittautuivatkin liian tylsiksi tämänhetkiseen luovaan tilaani. Sitten hoksasin, että oon taas sisustanut. Niin, siis tässä viimeisen vuoden aikana... (Ja nyt muistinkin, että minulla on mattoja pesulassa, ihan varmasti unohdan ne sinne.) Enpä sitten ottanut kuin yhden kuvan uudesta matosta ja kaksisataa kuvaa naamastani. Ja farkkupaidan kauluksesta. Innostuin nimittäin pitkästä aikaa viiskytmillisestäni. Kuinka kivaa jälkeä se tekeekään.

Fiilistelin samalla jo vähän ajatusta siitä, että saan ostaa nyt uuden objektiivin. Lupasin itselleni viime kesän hääkeikan jälkeen, että seuraaviin häihin ostan ahtaaseen tilaan sopivan valovoimaisen linssin. Joko 30 tai 35 millinen. Minulla ei ollut tuolloin luonnollisestikaan mitään tietoa, tuleeko toista hääkeikkaa koskaan olemaan, mutta nyt on! Minua pyydettiin kuvaamaan keväthäitä, ja tietenkin suostuin.

Tämähän meinaa sitä, että nyt lopultakin sietää jo ottaa kamera taas tehokäyttöön! Hävettää ihan, miten olen antanut sen pölyyntyä jossain nurkassa. Sitä paitsi, tällä käytöllä en kehtaa edes vilkaista objektiivien hintoja... Ensi viikonloppuna minulla on taas useamman päivän vapaa ja näillä näkymin suuntaan Kainuuseen. Pitäkää peukkuja, että saataisiin pakkasta, lumisia puita ja revontulia! Ja ollaan Jussinkin kanssa puhuttu jotain alustavaa metsäretkeä eli lumilautakuvausta, toivotaan, että kaikki maailman tähdet olisivat kohdallaan ja päästäisiin sanoista tekoihin, lopultakin.

Se talven pakollinen hiihto

Purin kuvia kamerasta. Huomasin, että automaattinen tallennus nakkasi ne viimeksi käytettyyn, eli "Syksy14"-kansioon.  Ja itse asiassa nämäkin kuvat ovat jo yli viikon takaiselta hiihtoreissulta... En vain ymmärrä, mihin tämä aika oikein menee niin nopeasti. Ja mitä muka teen!? En ole oikein perillä muittenkaan blogeista, silmäilen enää läpi vain muutaman. Sain joululahjaksi kirjoja ja vielä lisäksi lainasin mummulta yhden, mutta en ole saanut ensimmäistäkään loppuun. Syyttäisin ensimmäisenä pitkiä yöunia tai päiväunia, mutta olen itse asiassa nukkunut harvinaisen järkevän mittaisia unia ja päiväunetkin ovat jääneet kokonaan pois. 

Olen kai liikkunut. Sain joululahjaksi aktiivisuusrannekkeen ja nyt on lenkkeilty. Niin paljon, että normaalisti nirso ja vähäruokainen Batmankin koluuttaa tyhjäksi syötyä ruokakuppiiaan jatkuvasti. Ja tosiaan, kävin vuodenvaihteen tienoon "lomallani" hiihtämässä! Kerralla yhdeksän kilometriä. 

Oon aina ollut hyvä liikunnassa. Paitsi yhdessä lajissa. Hiihdossa. En tiedä, onko jossain tapahtunut joku geenivirhe, sillä minä en ole koskaan oppinut hiihdon tekniikkaa. Minut on oletettavasti kannettu ladulle saman tien kun nousin seisomaan.. Yläasteen liikunnanopettaja oli entinen SM-tason hiihtäjä ja itse asiassa oon joskus ollut Mäkäräisen Kaisan vetämässä hiihtokoulussakin, joten opettajissakaan ei pitäisi olla vikaa. En vain ole koskaan oppinut. Muissa lajeissa voitin, hiihdossa en koskaan. Ja silti piti osallistua kisoihin, ettei liikunnannumero putoa. Hiihdon sitten verenmaku suussa maaliin. Useinmiten olin toisella sijalla, sisulla ja hyvällä kunnolla. Tekniikka täysin hukassa.

 

Itseluottamusta uhkuen otettiin kohteeksi Tuulentupa. Autiotupa vaaran laella. Lapsena tehtiin varmaan joka talvi retki tuonne. Pienimmät meni autolla läheisen tien varteen ja tulivat sitten ahkion kyydissä. Isommat hiihti alhaalta saakka. Ja matkaan meni varmaan monta tuntia, kun joka toisessa mutkassa vedettiin itkupotkuraivarit. Perillä sitten syötiin eväitä ja paistettiin makkaraa, kunnes lähdettiin taas hiihtämään takas. Nyt tyydyttiin vain tylsästi kirjoittamaan nimet vieraskirjaan, hörpättiiin mehua ja lähdettiin takaisin kotia kohti.

Hiihtäminen on nykyään ihan ok, vaikka kyllä valitsen yleensä perinteisen sijaan mieluummin umpihankisukset. Valmis latu ei oo ihan minun juttu.