Run Forrest, run!

Päätin olla eilen reipas ja käydä lopultakin juoksukenkäostoksilla, koska vanhat kengät aiheutti ensin jalkakipua ja sitten selkäsärkyä. Keräsin viimeiset energianrippeeni, ne mitä työaamun ja pakollisen päivälenkin jäljiltä löysin. Menin sitten erääseen nimeltä mainitsemattomaan urheiluliikkeeseen keskustassa ja suuntasin suoraan juoksukenkäosastolle. Huomasin saman tien, että myös miljoona muuta ihmistä oli juoksukenkäostoksilla ja myyjiä oli kaksi. No, odottelin siitä hetken aikaa, kunnes tämän minun kyttäämäni myyjän työaika ilmeisesti päättyi, koska tyyppi hävisi jonnekin. Eipä siinä, uusi myyjä paikalle ja kyttäys jatkui.

Olin hengaillut paikalla parikymmentä minuuttia, kun paikalle tuli miesasiakas, joka sai palvelua kahdelta myyjältä yhtä aikaa. Odottelin siinä vieressä, että jos toinen vaikka voisi palvella minua, mutta kymmenen minuutin kulutta minua alkoi turhauttaa niin paljon, että siinä väsymyksen tilassa painelin lähes itku silmässä ulos liikkeestä ostamaan karkkia.

Olisin toki voinut olla itsenäinen ja napata mukaan jotkut kengät, mutta koska en oo mikään juoksija ja olin valmis panostamaan hankintaan myös rahallisesti, niin halusin onnitua kerralla enkä tehdä hutiostosta. Ensin ajattelin, että olkoot koko kengät ja koko juoksu. Avauduin facebookissa ja laitoin kyseiseen liikeeseen asiakaspalautetta.

Tänään pahin kiukunpuuska oli kadonnut, joten päätin suunnata saman ketjun liikkeeseen keskustan ulkopuolelle.

Siellä oli vähemmän asiakkaita ja minut huomioivat myyjät. Toista asiakasta palvellut mies haki paikalle myyjän kauempaa, jotta minäkin sain palvelua. Ja kengät. Enpä muista, milloin olisin ostanut noin kalliita kenkiä, jos koskaan. Ja sekin vielä, että nämä ovat kuitenkin lenkkarit. Sietääkin nyt sitten juosta.

Kirpaisi kyllä vähän, että nuo eivät olleet ne superpinkit, mitkä jätin kauppaan. Tai ne käheen violetit, joita kokeilin jalkaan, mutta jotka olivat liian pienet. Ja numeroa isompi kenkä oli sitten ruman harmaa. Mutta toisaalta, on noissakin vaaleanpunaista ja nuo on melko perus, mätsäävätpähän paremmin vähän kaiken kanssa...

Kävin juoksemassa pienen testilenkin. Tai siis normaalin juoksulenkkini ja kylläpä kulki! Aivan eri kun vastaava aamulenkki vanhoilla kengillä. Tuntui, kuin olisin lentänyt. Ja juoksu ei loppunut jalkasärkyyn vaan siihen, että kunto loppui. Tai sanotaanko näin, että juokseminen olisi ollut ehkä hieman kevyempää, jos en olisi just syönyt pussillista nachoja...

Hitsi, kun en älynny ostaa juoksuhousuja. Voi olla, että täytyy lähteä kaupoille uudestaan ja se tästä "säästökuusta", joka minulla on tässä muka meneillään.

Ajelehtimista

Ei pitäisi varmaan lupailla mitään. En nimittäin ottanut Kainuussa ollessani kuin ihan vain pari hätäistä kuvaa ja nekin taitavat olla enemmän roskakori- kuin blogitavaraa. Hengailin kyllä ulkona ja yritin itse asiassa kuvata videomateriaaliakin, mutta edintointivaiheessa homma alkoi tökkiä. Siis ohjelman, ei minun osalta. Ja niin, kävin hiihtämässä usempaan otteeseen, mikä lienee jo jonkin asteinen saavutus, kun minulle ei tosiaan ole noita hiihtoskillsejä suotu, vaikka koko muu suku ei talvella juuri muuta harrastakaan ja meijän kylältä on lähtenyt maailmalle parikin hiihtolajien maailmanmestaria.

Sitten, reissun lopuksi Batman sairastui ruokamykytykseen. En oo siis kauheesti saanut levättyä viime aikoina, kun oon siivonnu oksennuksia pitkin yötä. Lisäksi tässä on kaikkea muutakin ylimääräistä mietittävää, ja ensimmäisenä reagoin unissa ja oon sitten aamulla tosi kärttyinen. Päätin kuitenkin tarttua nyt yhteen ongelmaan, joka lienee melko helposti selätettävissä. Nimittäin tuo ruokavalio.

Mussutan liian helposti leipää ja skippaan ns. kunnon ruuan. Ja syön muutenkin herkkuja vähän väliä. Pienissä määrin, tosin, mutta kuitenkin niin, että olo on jatkuvasti kuin ilmapallolla. Päätin skarpata nyt asian suhteen. Herkkupäivä ei ole joka päivä. Lisäksi lähden salille viimeistään maanantaina ja aloitan ehkä juoksuharrastuksen, kun tiet sulaa ja kuivahtaa vähän. Jos ei tämä yleisolo ala näillä parantua, niin lupaan käydä lääkärillä tutkituttamassa mm. kilpparin toiminnan.

Lisäksi tämä kevät ahdistaa, koska nyt on taas ollut kaikki haut kouluihin ja sitä tulee taas mietittyä, mitä elämältä oikeastaan haluaakaan. Tällä hetkellä tosin ykkösenä on lentää ensi syksynä Australiaan töihin, keksin tämän ajatuksen eilen, joten kovin pitkälle pohdittua suunnitelmaa ei siis ole. Se olisikin se aikuismaisin ja vastuullisin vaihtoehto tässä vaiheessa. Just kun pääsin avaamaan sen asuntosäästötilinkin. Huh, miksi en vaan voi kuulua niihin ihmisiin, jotka tietävät jo ekaluokalla mitä haluavat olla isona. Ja ovatkin sitä sitten loppuelämänsä.

Ja miksi minun pitää aina asettaa itselleni niin isoja odotuksia, että koen sitten huonoa omaatuntoa, kun en niitä täytäkään.

No, kuten varmaan tekstistä huomaa, minun on tällä hetkellä tosi vaikea tarttua mihinkään ajatukseen tai asiaan ylipäätään. Ehkä olisi parempi pistää kone nyt syrjään ja mennä tekemään jotain järkevää, kuten tiskaamaan.

Mutta yksi tärkeä juttu vielä! Pitempään blogia seurailleet muistanevat ystäväni Miikan, ja nyt olen luvannut auttaa miestä mäessä yhden koulujutun kanssa. Miikahan opiskelee tosiaan restonomiksi, aivan kuten minäkin aikoinani. Lupasin yhteen projektiin käytettäväksi kuviani aivan vapaasti. Projekti löytyy täältä! Lisäksi klikkasin tuolta follow-napiskasta, sillä kurssin loputtua eniten seuraajia saanut ryhmä voittaa. Ja tässä vaiheessa luonnollisesti suosittelen teitä (Pinterestiin rekisteröityneitä tai sitten voittehan rekisteröityä ihan vaan Miikan takia!) toiminaan kuten minä, sillä saatetaan järkätä Miikan kanssa uusia kuvauksia, mikäli ryhmä pärjää... (Heh, tämähän on itse asiassa minun tällä sekunnilla keksimä lupaus, mutta tiijän Miikan olevan innoissaan ajatuksesta, joten...)