Saukonselän vaellus 2016

Minun syksyn perinteisiin kuuluu vahvasti saukonselkä. Kyseessä on Ristijärven Saukkovaaran maisemissa kiertävä 12 tai 20 kilometrin mittainen päivävaellus. Omissa mielikuvissa saukonselkäpäivä on aina aurinkoinen ja lämmin, mutta voi olla, että sateisina syksyinä on ehkä skipattu koko vaellus kaikessa hiljaisuudessa. Aika kultaa muistot... No, ainakin tänä syksynä sää oli mitä mainioin! Aurinko paistoi ja reitin tarkeni patikoida paitasilleen ja lenkkari jalassa. Sään innoittamana nappasin kameran kaulaan ja napsin muutamia fiiliskuvia reitin varrelta.

Suloinen Tuulentuvan autiotupa, jonka sisältä löytyy itsepalvelumehupiste.

Reitti on vaaramaisemista huolimatta melko helppokulkuinen, sillä jo lähtöpiste sijaitsee melko korkealla, Saukkovaaran laskettelurinteiden yläpuolella. Myöskään omia eväitä ei välttämättä tarvitse kantaa mukana, sillä reitillä sijaitsee pari mehupistettä sekä Lakivaaran laavun miehitetty lettukahvila. (Edestakainen matka lähtö- ja maalipaikalta laavulle toimii näppäränä seitsemän kilometrin juniorivaelluksena, mikäli 12 kilometriä tuntuu liian haastavalta.)

Mikäli tämmöiset helpot vaellukset kiinnostavat ja Saukkovaara sattuu olemaan näppärän kulkumatkan päässä, kannattaa ehdottomasti painaa saukonselkä mieleen tulevia syksyjä ajatellen.

Lähtö- ja maalipaikan hulppea näköala Iijärvelle.

Tuleva kansallispuisto Hossa - Kristallinkirkasta vettä ja kalliomaalauksia

Kesäloma on nyt ohi ja on aika palata arkeen. Vielä voi kuitenkin fiilistellä kuvilla, joita minulla on jemmassa roppakaupalla. Kuka tulisi käymään ne läpi..? 

Haaveilin jo viime kesänä lähteväni vaeltamaan Batmanin kanssa kahdestaan ja kokeilemaan kuinka oma pää kestäisi muutaman päivän yksinolon metsässä. Suunnitelma jäi kuitenkin toteuttamatta, kunnes nyt elokuun lopulla otin suunnaksi jo pitkään haaveissa olleen Hossan retkeilyalueen ja tulevan kansallispuiston.

Hossasta tulee siis ensi vuonna Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi maan 40. kansallispuisto. Hossa sijaitsee aivan ylä-Kainuussa, Suomussalmen ja Kuusamon rajamailla. Hossalle ominaista maisemaa ovat hiekkaharjut ja uskomattoman kirkasvetiset lammet ja purot sekä jylhät kallioseinämät. Aivan Hossan retkeilyalueen vierestä löytyy myös vaikuttava Julma-Ölkyn rotkojärvi. Hossan nähtävyyksistä tunnetuimpia lienevät kivikauden aikaiset kalliomaalaukset.

Minun retkeni käynnistyi Hossan luontokeskukselta (Luontokeskus sulkee ovensa talveksi remontin vuoksi!), josta ostin kolme euroa maksavan reittikartan ja kyselin samalla hieman etäisyystietoja. Suosittelen ehdottomasti käyttämään nuo eurot! Totaalinen eksyminen täällä vaatii kyllä ultimaattista taitoa, mutta kun polkuverkostoa on lähemmän sadan kilometrin verran, ei suunnitellulta reitiltä poikkeaminen ole ollenkaan hankalaa jos ei ole kartalla.

Me lähdettiin kävelemään kohti Julma-Ölkkyä ja värikalliota retkeilyalueen pohjoislaitaa. Vaikka olin varautunut teltalla, olin ajatellut leiriytyä lähelle autiotupia tai laavuja, sillä molempia alueella riittää. Tämä siksi, että näiltä paikoilta löytyi yleensä sellainen mukavuus kuin huussi. Lisäksi tykkään istuskella nuotiolla, vaikka varsinaista tarvetta tulelle ei trangian vuoksi ollutkaan. Otin ensimmäisen päivän tavoitteeksi Lihapyörteen laavun, jonne arvelin matkaa tulevan noin viitisentoista kilometriä. Matka oli melko maksimi, kun en ole tottunut kantamaan painavaa rinkkaa hetkeen. Olin illalla melko väsynyt eikä laavun ympäriltä näyttänyt löytyvän edes kunnollista telttapaikkaa. Sain juuri tulet tehtyä, kun alkoi sataa. Aikani arvoin siinä, että jäänkö sittenkin laavuun nukkumaan, kunnes keksin kiivetä laavun takana nousevalle harjulle. Sieltä löytyi täydellinen telttapaikka, kun vain ensin siivosi poronkakat syrjään.

Teltan pystytys sujui jo melko näppärästi ja samalla tuli testattua vedenpitävyys. Kuivana säilyttiin, jos ei oteta huomioon sitä, että ilmankosteus lähenteli varmasti kahtasataa prosenttia. Koska olin uuvuksissani nukahtanut jo yhdeksän jälkeen heräsin jo kuudelta. Aikani pyörittyäni totesin, ettei uni enää riitä pidemmälle. Yöllinen sadekin oli lakannut, joten kömmin ulos teltasta, laittelin rauhassa aamupuurot ja keräsin kylkeen mustikoita ja puolukoita. Leiri oli kasassa kahdeksan aikoihin, jolloin me lähdettiin patikoimaan kohti Julma-Ölkkyä.

Julma-Ölkyn kiertää kymmenen kilometrin mittainen Ölökyn ähkäsy -reitti. Omaan aikatauluuni tuo olisi ollut liian pitkä, sillä tein jo nyt muutaman kilometrin ylimääräisen edestakaisen piston rotkojärvelle. Lisäksi reitti on hyvin vaikeakulkuista kalliokkoa, joten suosittelen jättämään rinkan pois matkasta, jos mahdollista. Minulta tuo mahdollisuus luonnollisesti puuttui, joten Julma-Ölkyn tarkempi tutkiminen jäi toiseen kertaan ja minä otin suunnan kohti värikallion kalliomaalauksia.

Kun ensimmäinen päivä oli mennyt ylhäisessä yksinäisyydessä taivaltaen, oli toinen päivä jo paljon vilkkaampi. Värikallio taitaa olla selvästi se tärkein yksittäinen vetonaula tulevassa kansallispuistossa. Myös oma tietämys Hossasta perustui pitkään näihin maalauksiin, vaikka alue on täynnä nähtävää. Suomen pohjoisimpien kalliomaalausten erikoisuus ovat ihmiskuvat, joilla on kolmion mallinen pää, silmät sekä nenä. Hossasta löytyy myös ainoa Suomesta löydetty karhua kuvaava piirros.

Hetken aikaa maalauksia katseltuani tein päivän reittisuunnitelman ja lähdin jälleen liikkeelle. Sen sijaan, että olisin valinnut lyhyemmän ja hyvin pitkälti ensimmäisen päivän reittiäni seurailevan paluumatkan, päätin ottaa riskin ja kiertää retkeilyalueen keskiosaan. Jälkeen päin ajateltuna valinta oli juuri oikea. Vaikka reilun 20 kilometrin päivämatka oli ehkä hieman liikaa, oli maisemat joka metrin arvoisia. Suunnaksi siis Kokalmus ja Hoiluansärkkä.

Jälkeenpäin luin mielipiteen, jonka mukaan Kokalmuksen ympäristö on kauneinta Hossaa, enkä uskalla väittää vastaan. Sen verran piti itselläkin haukkoa henkeä ja kaivaa kiireesti kameraa repusta, kun tulin tälle Ala-Valkeaisen ja Kokalmuksen yhdistävälle purolle. Keskellä mäntykangasta virtasi hiljaa kristallinkirkas vesi.

Pian puron jälkeen polku nousikin ylöspäin kapealle Hoiluansärkälle, joka erotti kaksi järveä toisistaan. Särkän jälkeen polku teki mutkan ja laskeutui autiotuvalle. Ympäristö oli supernätti ja teltallekin olisi ollut monta paikkaa, avonaisesta ovesta ja kolinasta päätellen tupa vaikutti kuitenkin asutulta, joten pidin pihalla nopean juomatauon ja päätin jatkaa matkaa vielä puolentoista kilometrin päähän laavulle ja kokeilla onneani siellä. Tässä vaiheessa ajattelin, ettei Hossa voi enää hienommaksi mennä. Mutta olin niin väärässä.

Hienoin paikka laavulle IKINÄ. Saavuin Muikkupuron laavulle aivan rättipoikki ja väsyneenä. Hetken aikaa koin pienen häivähdyksen epätoivoa, kun huomasin laavun olevan jo varattu. Vaikka minulla oli aikomuksena nukkua teltassa laavun lähellä, ajattelin etten halua olla epäkohtelias tunkeilija. Onneksi laavun asukkaat osottautuivat huipputyypeiksi, eikä Batmanin ja minun muuttaminen leirinaapureiksi kuulema haitannut ollenkaan. Minulle tarjottiin vielä iltakahvitkin, kun menin lipsauttamaan olleeni hieman pettynyt, etten ollut saanut haaveilemiani päiväkahveja Julma-Ölkyn kahvilalla.

Yön aikana sää kylmeni ja aamu valkeni jokseenkin hyytävissä merkeissä. Päätin ottaa suorimman reitin takaisin luontokeskukselle ja jättää muutaman polun vielä seuraavaakin kertaa varten. Laskeskelin jälkeenpäin, että koko reitille tuli matkaa ehkä noin 45 kilometrin verran, mikä alkoi olla melko maksimi näin kylmiltään ilman rinkankantotreeniä. Suunnittelin jo, että seuraavalla kerralla voisin lähteä tutustumaan Hossaan kanootilla.

Kesäretki 2016: Manamansalo 90's Roadtrip

Meillä on Rezan kanssa ollu tapana tehdä pieniä lähikohteisiin suuntautuvia roadtripreissuja. Ollaan käyty muun muassa Haaparannassa, Kempeleessä, Ylivieskassa, Alavieskassa ja pari kertaa Kalajoella. Tänä kesänä päätettiin toteuttaa Manamansalon reissu ja saatiin lopulta aikataulut sopimaan yksiin mukavasti minun kesäloman aloitukseen eli kolmen viikon taa. Meidän retket on aina ollut enemmän tai vähemmän täynnä kaikkia muuttujia, eikä tälläkään kertaa mennyt ihan suunnitellun kaavan mukaan. Nostettiin vielä tasoa suunnittelemalla telttamajoitus ja kieltämällä googletus ja google maps.

Startattiin liikkeelle Oulusta ja ensimmäinen extemporee-jarrutus tehtiin jo Utajärvellä Oulujoen ylittävälle käyttökieltoon määrätylle riippusillalle. Oltiin kuitenkin sen verran arkajalkoja, ettei uskallettu lähteä sillanylitykseen. Ja kun ei oltu vielä edes lähellä määränpäätä, niin ajateltiin ottaa varman päälle, kun usein näillä retkillä saa soitella jos jonkinlaista ambulanssia apuun jo ihan normaaliolosuhteissakin.

Nopean pitstopin jälkeen hurautettiinkin sitten yhtä kyytiä Manamansaloon. Tässä välissä olin toki keksinyt heittää kartturi-Rezalle tiekartan ja Reza oli keksinyt, että tällä reissulla ollaan sitten ysärillä ja Google maps on käyttökiellossa. Ajettiin vaan pari kertaa oikean risteyksen ohi ja selvittiin kuin selvittiinkin tuolle Kainuu mereksikin kutsun Oulujärven suurimmalle saarelle, Manamansaloon. Minä olin käynyt Mananmansalossa lapsena ja muistin tuolta reissulta ainoastaan valtavan Kultahiekan hiekkarannan, mikä sitten noin luonnollisesti valikoitui ensimmäiseksi nähtävyydeksi. Kierrettiin koko Mananmansalon saari löytämättä kyseistä kohdetta, joten mentiin sitten Mananmansalon leirintäalueelle kyselemään ajo-ohjeita ehtaan ysärityyliin.

Löydettiin sitten lopulta tuo lapsuuden valtava, helteinen ja turistien täyttämä hiekkaranta jäätelökioskeineen, joka olikin tässä kahdenkymmenen vuoden aikana kutistunut melkoisesti. Aurinkokaan ei paistanut, mutta järveltä tuuli senkin edestä. Lisäksi vaikutti siltä, että ollaan ainoat turistit koko saarella. Päätettiin kuitenkin, että kun nyt rannalla ollaan, niin jäätelöt pitää saada. Löydettiin lopulta kahvilan ovi ja kylmäaltaasta pari jäätelövaihtoehtoa. Jäätelöitä syödessä ja kahvia särpiessä kuunneltiin samalla kahvilan yrittäjän kuulumiset viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Oikeinkin söpö paikka, mutta sen sijaan, että oltaisiin levitetty rantapyyhkeet kuumalle hiekalle päätettiin jatkaa matkaa.

Päätettiin palata jo aiemmin tutuksi tulleelle leirintäalueelle. Matkalla alkoi paistaa aurinko ja me löydettiin turkoosi lampi, jonka rannalle pysähdyttiin ottamaan kuvia.

Kirjaututtiin leirintäalueelle sisään ja illan ollessa kauneimmillaan päätettiin lähteä tutkimaan lähiympäristöä. Tälle vaellukselle oma kenkävalintani oli Converse, Rezalla ballerinat. Tarkoitus oli kävellä vaan lyhyesti rantaa ja tulla sitten teltalle paistamaan makkaraa. Ei kuitenkaan hoksattu ottaa kompassia mukaan tälle seikkailulle, joten leppoisa iltakävely venyi ehkä noin kolmen kilometrin mittaiseksi metsävaellukseksi, josta viimeisin kilometrin kävelin avojaloin todettuani, että se Conssi ei nyt ehkä ollut kaikista parhain kenkävaihtoehto. Löydettiin (ilman google mapsia) onneksi takaisin leiriin ennen pimeää ja ennen kaikkea ennen makkarakaupan sulkeutumista, joten ei ehditty edes nääntyä nälkään. Tosin pieniä paniikkifiiliksiä meinasi aiheuttaa iltapalaksi varattu Happy Joe. Ei nimittäin meinattu keksiä, millä saataisiin siideripullo avattua. Onneksi minulla oli repussa kirves ja ilta pelastettu!

Kaikin puolin onnistunut ensimmäinen päivä siis. Oltiin molemmat aivan fiiliksissä noista upeista Oulujärveen laskevista hiekkaseinämistä ja joka puolella välkehtivästä kirkkaansinisestä vedestä, korkealla humisevista valtavista männyistä ja lämpimästä kesäillasta. Hämmästeltiin, miten upea paikka meillä on koko ajan ollut aivan vieressä ja hoettiin vaan toisillemme, että olipa hyvä, että lähdettiin.

Yö meni superkivasti ja aamupalaksi kokkasin Rezalle trangialla kaurapuuroa ja jälkkäriksi nutella- ja havunneulaspannaria. Toinen päivä alkoi hiukan sateisena ja päätettiin jatkaa matkantekoa hyvissä ajoin. Oltiin saatu teltta kasaan, kun naapuriteltan hollantilaiset reppureissaajat tulivat kysymään kyytiä pois saarelta. Todettiin sitten, että oltiin menossa aivan eri suuntiin. Hetken aikaa juteltuamme päätettiin sitten, että voitaisiin heittää tyypit kuitenkin valtatie 22 varteen, josta olisi helpompi päästä eteenpäin liftaten. Niinpä otettiin uudet, hollantilaiset ystävämme kyytiin vain eksyäksemme jälleen kerran. No, päästiin lopulta oikean tien varteen pienen mutkan kautta. Koska oltiin tämän pienen sightseeingin seurauksena niin paljon sivussa alkuperäiseltä reitiltämme, niin tehtiin uusi suunnitelma eikä enää palattu Manamansaloon. Sen sijaan ajelimme Kivesvaaralle ja Jättiläisenmaahan.

Kivesvaaralla päädyimme Jättiläisenmaahan ja Taikalinnaan. Taikalinna on käsittääkseni lähinnä varausperiaatteella toimiva ravintola- ja pitopalvelutila, jossa pystyy myös majoittumaan. Olin kuitenkin lukenut jostain Taikalinnan kesäkahvilasta, joten päätettiin poiketa katsomassa tilanne, vaikka olikin jo elokuu ja suomalaisittain kesä ohi. No, näin oli valitettavasti myös Taikalinnassa, mutta koska oltiin jo marssittu avonaisesta ovesta sisään tiedustelemaan tilannetta sattumalta paikalla olleelta yrittäjältä, tämä totesi sitten lopulta, että no vaikka me ei olla enää auki oikeastaan niin saatetaan me sitten kuitenkin olla ehkä aukikin vähän. Ja kun asia oli vielä varmistettu keittiössä touhuilevalta emännältä, niin saatiin lopulta eteemme höyryävät kaakaot ja kotitekoiset koivunmahlapullat! Kuinka ihanaa palvelua!

Kivesvaaralta jatkoimme kohti seuraavaa päämäärää, mutta matkalla pysähdyttiin vielä Vaalassa juomaan Ihmeen hyvät kahvit ja näkemään Ihmeen hiljainen mies, kunnes oltiinkin jo Veneheitossa.

Veneheitto tunnetaan erityisesti suurmies ja työ ukko Pasin syntymäkylänä ja paikka on ollut jo pitkään omalla must visit -listallani. Otettiin sitten liuta poseerauskuvia kaurapellon laidalla kauniissa maalaisydyllissä Pasin lapsuusmaisemissa. Veneheitosta löytyy myös ehta kyläkauppa, minkä pihalla aiheutettiin hämmennystä kun pyydettiin jotain kylänmiestä ottamaan meistä kuva Pasille ja kuvan jälkeen käytiin vielä tutustumassa kaupan valikoimiin ja lähettämässä oikea, vanhanajan postikortti Pasille Ouluun.

Vaikka jo Veneheitto itsessään olisi ollut erinomainen päätös erinomaiselle reissulle, päätettiin kuitenkin käydä vielä Muhoksella pizzaravintolassa ennen kuin oltiin takaisin kotona ja Oulussa. Kaiken kaikkiaan kesäretki onnistui täydellisesti. Ei yhtään tilattua ambulanssia, ei edes ainoatakaan laastaria käytetty. Auto säilyi ehjänä koko reissun ajan. Nähtiin upea Oulujärven Helmi eli Manamansalo, jonne jo suunniteltiin uutta Retkikerhoretkeä. Saatiin kyläilykutsu Rotterdamiin. Maisteltiin herkullisia koivunmahlapullia suljetussa kahvilassa. Koettiin myös tarujen myyttinen Veneheitto. Ja kaikki hauska ilman googlea!

(Osa kuvista lainattu Rezalta! Kuvat valitettavasti pääosin puhelinmateriaalia oman laiskuuden vuoksi...)

Varisköngäs, Suomussalmi

Luulin kolunneeni Kainuun vesiputoukset läpi (Hepoköngäs ja Komulanköngäs), kun sitten bongasin jostain, että Suomussalmeltakin löytyisi yksi putous, Varisköngäs. Paljon aikaa ehti kulua, ennen kuin köngäs sattui edes jokseenkin kulkureitille, kunnes lähdettiin äidin ja isän kanssa Suomussalmelle kesäteatteriretkelle. Könkäälle on Suomussalmen keskustasta alle kymmenen kilometrin matka ja autolla pääsee vain muutaman sadan metrin päähän, joten sen kummempia vaellusvarusteita ei erikseen tarvinnut mukaan. 

Kuva: Isä

Varisköngäs ei ole pystysuora putous, vaan laskee porrasmaisesti. Oikeastaan Varisköngäs menee juuri tästä syystä ehkä lemppareimmaksi vesiputoukseksi, sillä putouksen olisi voinut vaikka ylittää noita kiviä pitkin, kun taas esimerkiksi Hepoköngästä on tyydyttävä katselemaan kauempaa. Koko komeutta oli tosi vaikea saada ikuistettua kameraan, mutta ylläoleva kuva kivillä temppuilevine suveineen antaa ehkä jonkinlaisen käsityksen. (Päädyin alunperin heittämään teatterikengät jalasta, sillä putouksen alaosa oli täynnä tölkkejä ja pulloja, jotka kävin keräämässä rannalle kuvia ja maisemaa pilaamasta. Kurjaa, että ne roskat on niin vaikea heittää roskikseen, eikä auta vaikka sellainen löytyisi aivan vierestä.)

Könkään niskassa oli siisti nuotiopaikka, puuvaja täynnä halkoja sekä kirves ja huussit. Könkään kautta kulki joitain vaellusreittejä, mutta niihin en tällä kertaa tutustunut sen paremmin. Erinomainen taukopaikka kuitenkin kyseessä, teltan kanssa näppärä viipyä vaikka yön yli. Mutta kuten jo aiemmin vinkkasin, myös autolla pääsee lähestulkoon viereen. (Parkkialue osoitteessa Aittokoskentie 17, Suomussalmi)

Päiväretki Hailuotoon

Täällä olisi muutama kuva taannoiselta Hailuodon reissulta, kun lähdin moikkaamaan luodolle kesäksi muuttanutta Miikaa. Mitään suurempia aktiviteetteja ei oltu kehitelty, ihan vaan yleistä hengailua Marjaniemessä. Harrastettiin kuitenkin extemporee (tuloksetonta) geokätköilyä ja lintutorninmetsästystä, joka sekin jäi löytymättä hieman haastavien kenttäolosuhteiden vuoksi. Ensi kerralla otan Hailuotoon mukaan maastoauton ja kumisaappaat. Haluaisin myös telttailemaan Marjaniemen hiekkarannalle!

Pilpasuon talvi

Minun talviretkeily on tosi vähäistä. Syy on sekä Oulun ympäristön heikossa tuntemisessa että välineiden puutteessa. Minulla on metsäsukset, mutta niitten kuljettaminen Kainuusta Ouluun olisi lähinnä vain typerää, koska joutuisin säilyttämään niitäkin olohuoneen nurkassa. (Ja tällä hetkellä siellä on jo lumilauta.) Lumikengät olisivat näppärät, mutta ovat vielä hankintalistalla. Täytyi siis löytää tarpeeksi suosittu reitti, jota pääsisi kulkemaan saappaalla. Maananatain löytöretkeni vei minut jo tutuksi käyneelle Pilpasuolle, mitään varasuunnitelmaa ei edes ollut. Tie ja jopa parkkipaikka oli aurattu, joten lähdin testaamaan josko polkuakin pääsisi kulkemaan edes lähilaavulle saakka. Mutta mitä vielä, kulkijoita oli ollut niin paljon, että koko seitsemän kilometrin lenkin pääsi saapastelemaan ympäri ilman mitään ongelmia!

Olin liikenteessä maanantaina, jolloin reitillä ei näkynyt ketään muita. Laavulla tosin oli hiillos valmiina, mutta itsekseni sain makkarat paistaa. Sää oli uskomattoman kaunis, onneksi tällä kertaa oli kunnon kamera mukana. Antaa kuvien puhua puolestaan.

Aloin itse asiassa tehdä tätä postausta jo heti aamusta, mutta kuvia läpikäydessäni en malttanut jäädä sisälle vaan lähdin kiertämään Pilpasuon lenkin jo toistamiseen viikon sisään. Taas sai rauhassa tallustella, ainoastaan yksi koirakko meidän lisäksemme kulki suon vastalaitaa. Tänään en tosin jäänyt tulistelemaan, vaan kipaisin lenkin läpi suht nopeaa ja pysähtelemättä. Otin mukaan kevyemmän kameran, mutta en muistikorttia, joten kuvaamiseenkaan ei mennyt paria nopeaa instakuvaa lukuunottamatta aikaa...

Koitelinkoski jälleen kerran

Niin meni joulu ja vuosikin ehti vaihtua. Kilttinä olin ollut, sain lahjaksi toivomani varavirta-akun puhelimeen. Lisäksi sain jo pitkään hankintalistalla olleen melontapussin, johon saan omasuuteni vesitiiviisti, mikäli tarve vaatii. Aikamoisia ajatustenlukijoita nuo tontut. Sain toki kaikkea muutakin hyödyllistä ja ihanaa, mutta ne menevät jo melko kauas tästä aiheesta, ja mitään lahjapostausta ei ole aikomus tehdä. Sen sijaan ajattelin jakaa teille eilisen valokuvausretken saldon.

Minulla sattui tähän vuodenvaihteeseen kolme vapaapäivää. Arvoin, että lähdenkö Kainuuseen, mutta koska olin ollut siellä juuri joulun aikaan, ajattelin, että menen sitten myöhemmin tammikuussa ja käytän nämä vapaat hyödyksi Oulussa. Oli tarkoitus siivota täällä perusteellisesti, mutta tein vain pintapuolisen puhdistusoperaation ja häivyin pihalle nauttimaan kauniista säästä. Eilen alkoi lähimaastot tympästä ja otin suunnaksi Kiimingin Koitelinkosken. 

Yritin löytää jotain aikaisempaa materiaalia Koitelista, mutta en nopealla vilkaisulla onnistunut. Koitelista on kuitenkin tullut itselleni vakiokohde siihen hetkeen, kun ei jaksa keksiä mitään monimutkaista. Viime kesänä otin Koitelinkoskella jopa hääkuvat eräälle parille.

Koiteli sijaitsee siis muutaman kilometrin päässä Kiimingistä, eli Oulusta ajaa todella näppärästi. Valtatie 20 pitkin tultaessa käännytään Kiimingin ABC:n ja Halpahallin kohdalta, ajetaan nelisen kilometriä pienempää tietä. Koski tulee aivan tien varteen, ja parkkipaikalle on opasteet. 

Alueella on useita nuotiopaikkoja, mutta jos mahdollista, kannattaa nakata mukaan omat halot. Olen käynyt Koitelissa useaan otteeseen niin, että halkovaja on ollut tyhjä. Tulipaikat ovat niin kovalla käytöllä, ettei puuta ehditä tuoda samaan tahtiin kuin sitä poltetaan. Tällä kertaa en ollut makkaranpaistossa, joten en hoksannut katsoa halkotilannetta, mutta monesta näkemästäni nuotiosta päättelin, että tällä hetkellä puuta on. 

Kovina pakkastalvina koski jäätyy lähes umpeen, joten kuohujen takia tuonne ei kannata silloin lähteä. Nyt oli vielä mukavasti virtaavaa vettä, joten tälle talvea ehtii vielä hyvin!

Kaksi reissua Sanginjoella

Oulun ja Kiimingin välinen Sanginjoen ulkometsä alkaa olla jo jonkimoinen vakkaripaikka, kun kaupunki alkaa ahdistaa. (Aiemmin olen käynyt Isokankaanjärven laavulla makkaranpaistossa ja kesällä kävin testaamassa repun päivävaelluksella.) 

Reilu viikko takaperin päädyin erinäisten sattumien kautta kevyelle kymmenen kilometrin sunnuntaikävelylle Isokankaanreitille. Samana päivänä Ouluun satoi kevyt ensilumi.

No, ensilumi saattaa olla hieman kyseenalainen termi kyseistä keliä kuvatessa. Sää oli harmaa ja reitti oli paikoin tosi märkä, meinasin liukastua pitkoksilla pariinkin otteeseen ja kerran meinasin saada vaelluskengän täyteen vettä. Reissukoira-Batmankin kaatui kerran kivikossa ja säikähdin tuota melko paljon, onneksi ei kuitenkaan sattunut mitään. Ei ehkä se kaikkein miellyttävin vaellussää, mutta eihän me sokerista olla. Ja kuvien perusteella ei näytä ollenkaan hullumalta...

Tämä reissu meni täysin kuntoiluksi, paahdoin reitin läpi vajaaseen pariin tuntiin, vaelluskengissä. Melkoinen saavutus. Kuvatkin nappasin puhelimella vauhdissa ja yritin olla palelluttamatta sormia. 

Seuraava reissu oli vähintään yhtä extemporee. Työkaveri keksi kysyä, olisinko halunnut lähteä hänen ja hänen kaverinsa kanssa Myllykosken laavulle yöksi. Ja totta kai minä halusin!

Oltiin ajateltu ajaa autolla laavun läheiselle parkkipaikalle, mutta tien huonosta kunnosta johtuen käveltiin viimeiset kilometrit ja oltiin laavulla vasta joskus ennen iltakahdeksaa. Uudella laavulla paloi valmiina jo ensin paikalle ehtineen retkeilijän tulet, joten me jatkoimme matkaamme hieman kauempana olevalle isommalle laavulle.

Paikan päällä todettiin laavun olevan homeessa ja katon vuotavan. Ajateltiin kuitenkin, että noin kuivalla pakkaskelillä laavulla pystyisi nukkumaan aivan mainiosti. Seuraava vastoinkäyminen odotti kuitenkin halkovajassa: Ei puita. Minä olen kantanut varalta repussa kirvestä koko kesän ja syksyn ja nyt lopulta sille tuli käyttöä. Hakkasin metsästä tuulenkaatoja niin, että saatiin lopulta oikein kelvolliset tulet aikaan ja makkarat ja vaahtokarkit paistettua.

Yö meni oikein mukavasti, minä sain testattua uudehkon makuupussini myös näin lumiolosuhteissa. Pakkasta oli toki vain aste-pari, mutta tämä oli ensimmäinen ns. talviretki minulle ja hyvin meni, en oikeastaan palellut kertaakaan retken aikana. Testailin samalla myös viime keväänä alennusmyynneistä ostamaani Fjällrävenin Nuuk-parkaa, hyvin toimi ja oli lämmin! Mahdollisille tuleville talvivaelluksille joutunee ehkä harkitsemaan kuitenkin jotain kevyempää untuvatakkia, Nuuk on sen verran raskas, että toimii varmasti parhaiten juuri valokuvausreissuilla, joita ajatellen sen ostinkin.

Jännitin vähän myös Batmanin puolesta, mutta tottunut kesätelttailijakoira oli osasi ottaa lungisti myös laavulla, eikä palellut ollenkaan! 

Seuraavalla kerralla voisi ehdottomasti harkita jo parin yön reissua. Tai ainakin kävellä yöpaikalle enemmän kuin sen pari kilometriä. Tosin toivon, että kohta ei enää kävellä vaan mennään joko suksilla tai lumikengillä. Saisi tulla jo kunnon talvi!

Kummankin retken kuvasin ihan vain puhelimen kameralla, koska jätin kunnon kameran tarkoituksella kotiin ettei se olisi kastunut tai paleltunut. Siksi kuvien taso ei ole tällä kertaa mitenkään päätä huimaava, mutta toivottavasti tunnelmaa on senkin edestä!

Pilpasuon uusi mahdollisuus

Joku pitempiaikainen lukija saattaa muistaa reilun vuoden takaisen, hieman surullisenkuuluisan retken Pilpasuolle. Olin kirjoittanut kovin nätisti siihen nähden, millaiset fiilikset tuosta reissusta jäi. Muistelen todenneeni tuolloin, etten lähde kyseiselle suolle enää koskaan. Enkä voi varsinaisesti sanoa ajan kullanneen muistoja, mutta ilmeisesti elämä oli käynyt liian tylsäksi, joten eräs kaunis syysaamu suuntasin corollan keulan kohti suota.

Mutta mitäs ihmettä! Jo heti lähtöpaikalle oli tuotu selkeä kartta alueesta ja reiteistä. Myös viimeksi tuskailua aiheuttaneet lahot reittimerkit oli kerätty pois ja seitsemän kilometrin mittainen luontopolku oli merkattu uudestaan hyvinkin selkeästi. Reitin loppupäässä oli edelleen huonokuntoista pitkosta, mutta pääosin polku oli hyvä kulkea. Lisäksi reitin varrelle oli tuotu luonnosta ja eläimistä kertovia leikkimielisiä tietoiskuja, joita en kyllä jaksanut pysähdellä lukemaan... Mutta lapsille ja vasta luontoharrastusta aloitteleville ehkä hauskoja yksityiskohtia.

Alkumatkasta mietin, että oonko edes oikealla reitillä, kun kaikki näytti niin kummalliselta ja vieraalta. Joskus puolessa välissä hoksasin sitten, että kiersin luontopolkua eri suuntaan kuin edellisellä kerralla. Nyt kiersin suosituksen mukaan, viimeksi mitään kiertosuuntaa ei oltu mainittu missään. (Ei tainnut olla siis edes sitä alueen karttaa lähtöpaikalla.) Itse asiassa tämä kiertosuunta olikin ehkä mukavampi. Reitillä oleva laavu tulee tällöin vasta polun loppupuoliskolle eikä heti alkuun. Myös aivan parkkipaikan vierestä löytyy laavu, mutta tämä laavu sopii ehkä pienten lasten kanssa liikkuville, joille tuo pitkä reitti on liian pitkä. Molemmilta laavuilta näytti löytyvän puuta. Parkkipaikan viereisellä laavulla puut tosin taisivat olla vasta kuivumassa. Toisella laavulla taas pöllit olivat melko isoja, joten jonkinmoinen retkikirves kannattaa varata mukaan mikäli sellainen kotoa löytyy.

Minä lähdin reitille perjantaiaamuna, ja ajattelin, että olen ainoa kulkija. Mutta niin vain oli jo joku aamuvirkku jo mennyt polkua edellä. Ohitin pariskunnan just ennen laavua ja ehdin sytyttelemään tulet valmiiksi. Rupateltiin hetki vaeltamisesta siinä makkaranpaiston ohessa, kunnes alkoi sataa lunta ja minua alkoi jo paleltaa. Aamuaurinko oli vetäytynyt pilven taa ja loppumatkan kävelinkin sitten kauniissa, harmaassa hämärässä. Kun pääsin takaisin autolle, oli koko parkkipaikka täyttynyt aamupäivän aikana. Onkohan kunnostettua reittiä alettu mainostaa jossain?

Olen parjannut myös Oulun kaupungin tapaa kertoa näistä luontokohteista. Ihan niin kuin nämä olisivat jotain salaisuuksia. Netistä tietoa on lähes mahdotonta kaivaa! Mutta nyt Pilpasuolle löytyi jopa ajo-ohjeet, siitä pisteet!