Nopeat kuulumiset ja revontulifiilistelyjä viikon takaa

Hirveä lista rästiin jääneistä asioista ja kauheasti kaikkea suunniteltua ohjelmaa. Tuntuu, että vuorokaudessa on tällä hetkellä aivan liian vähän tunteja. Sain kuitenkin nyt viikonloppuna yhden ison stressaajan suoritettua - Lensin viikonlopuksi Helsinkiin haastamaan itseni Tough Viking -kisassa. Puolen vuoden tiukka treeni huipentui eiliseen juoksuun. Haluaisin kirjoittaa tästäkin tarkemmin, kun vaan jossain vaihessa ehtisin. Minulla on nytkin jo useampi suunniteltu postaus odottamassa sekä inspiraatiota että ennen kaikkea aikaa!

Sain juuri luettua Helin oparin, jonka olin luvannut tsekata jo aikoja sitten. Ensi viikolla teen normaalia pitemmän työviikon, sillä venytin kesälomaa ja korvailen sitä nyt jälkeenpäin. Työviikon päätteeksi ajelen vielä yhdeksi päiväksi Kainuuseen juhlistamaan isän syntymäpäiviä. Huh. Minulla on vielä kahden edellisen reissun laukutin purkamatta.

Innostuin kesäloman lopulla liimailemaan paperikuvia albumiin. Homma jäi vähän niin kuin kesken, kun minulta loppuivat kuvat. Tilasin sitten kerrallaan kahden ja puolen vuoden edestä uusia kuvia, paketti oli tullut perille perjantaina eli sekin projekti odottaisi enää tekijäänsä. Onneksi tämän kanssa ei ole mitään aikataulua! Kuvia valitessa tajusin kuitenkin sen, miten oma motivaatio kuvaamiseen on ollut hieman hukassa tässä viimeisen vuoden aikana. Vuodelta 2015 löytyi vielä tosi paljon tosi kivoja kuvia, mutta tälle vuotta kamera on kulkenut mukana säälittävän vähän. Niinpä kehitin tästäkin pienen stressin ja kannoin sitten kameraa kaulassa melkoisilla tehoilla.

Lähdin liikkeelle tälleen kevyesti yökuvauksella. Samalla avattiin myös revontulikausi. Nämä kuvat on siis viikon takaa perjantai- sekä lauantaiöiltä. Mieletöntä luonnon ilotulitusta koko viikonlopun ajan, lisää näitä, kiitos!

Nyt kuitenkin niitten paperikuvien pariin, en nimittäin malta olla aloittamatta tuota projektia saman tien, vaikka oon ihan superväsy ja rikki viikonlopusta. Mukavaa alkavaa viikkoa, yritän ehtiä palailla taas mahdollisimman pian!

Tuleva kansallispuisto Hossa - Kristallinkirkasta vettä ja kalliomaalauksia

Kesäloma on nyt ohi ja on aika palata arkeen. Vielä voi kuitenkin fiilistellä kuvilla, joita minulla on jemmassa roppakaupalla. Kuka tulisi käymään ne läpi..? 

Haaveilin jo viime kesänä lähteväni vaeltamaan Batmanin kanssa kahdestaan ja kokeilemaan kuinka oma pää kestäisi muutaman päivän yksinolon metsässä. Suunnitelma jäi kuitenkin toteuttamatta, kunnes nyt elokuun lopulla otin suunnaksi jo pitkään haaveissa olleen Hossan retkeilyalueen ja tulevan kansallispuiston.

Hossasta tulee siis ensi vuonna Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi maan 40. kansallispuisto. Hossa sijaitsee aivan ylä-Kainuussa, Suomussalmen ja Kuusamon rajamailla. Hossalle ominaista maisemaa ovat hiekkaharjut ja uskomattoman kirkasvetiset lammet ja purot sekä jylhät kallioseinämät. Aivan Hossan retkeilyalueen vierestä löytyy myös vaikuttava Julma-Ölkyn rotkojärvi. Hossan nähtävyyksistä tunnetuimpia lienevät kivikauden aikaiset kalliomaalaukset.

Minun retkeni käynnistyi Hossan luontokeskukselta (Luontokeskus sulkee ovensa talveksi remontin vuoksi!), josta ostin kolme euroa maksavan reittikartan ja kyselin samalla hieman etäisyystietoja. Suosittelen ehdottomasti käyttämään nuo eurot! Totaalinen eksyminen täällä vaatii kyllä ultimaattista taitoa, mutta kun polkuverkostoa on lähemmän sadan kilometrin verran, ei suunnitellulta reitiltä poikkeaminen ole ollenkaan hankalaa jos ei ole kartalla.

Me lähdettiin kävelemään kohti Julma-Ölkkyä ja värikalliota retkeilyalueen pohjoislaitaa. Vaikka olin varautunut teltalla, olin ajatellut leiriytyä lähelle autiotupia tai laavuja, sillä molempia alueella riittää. Tämä siksi, että näiltä paikoilta löytyi yleensä sellainen mukavuus kuin huussi. Lisäksi tykkään istuskella nuotiolla, vaikka varsinaista tarvetta tulelle ei trangian vuoksi ollutkaan. Otin ensimmäisen päivän tavoitteeksi Lihapyörteen laavun, jonne arvelin matkaa tulevan noin viitisentoista kilometriä. Matka oli melko maksimi, kun en ole tottunut kantamaan painavaa rinkkaa hetkeen. Olin illalla melko väsynyt eikä laavun ympäriltä näyttänyt löytyvän edes kunnollista telttapaikkaa. Sain juuri tulet tehtyä, kun alkoi sataa. Aikani arvoin siinä, että jäänkö sittenkin laavuun nukkumaan, kunnes keksin kiivetä laavun takana nousevalle harjulle. Sieltä löytyi täydellinen telttapaikka, kun vain ensin siivosi poronkakat syrjään.

Teltan pystytys sujui jo melko näppärästi ja samalla tuli testattua vedenpitävyys. Kuivana säilyttiin, jos ei oteta huomioon sitä, että ilmankosteus lähenteli varmasti kahtasataa prosenttia. Koska olin uuvuksissani nukahtanut jo yhdeksän jälkeen heräsin jo kuudelta. Aikani pyörittyäni totesin, ettei uni enää riitä pidemmälle. Yöllinen sadekin oli lakannut, joten kömmin ulos teltasta, laittelin rauhassa aamupuurot ja keräsin kylkeen mustikoita ja puolukoita. Leiri oli kasassa kahdeksan aikoihin, jolloin me lähdettiin patikoimaan kohti Julma-Ölkkyä.

Julma-Ölkyn kiertää kymmenen kilometrin mittainen Ölökyn ähkäsy -reitti. Omaan aikatauluuni tuo olisi ollut liian pitkä, sillä tein jo nyt muutaman kilometrin ylimääräisen edestakaisen piston rotkojärvelle. Lisäksi reitti on hyvin vaikeakulkuista kalliokkoa, joten suosittelen jättämään rinkan pois matkasta, jos mahdollista. Minulta tuo mahdollisuus luonnollisesti puuttui, joten Julma-Ölkyn tarkempi tutkiminen jäi toiseen kertaan ja minä otin suunnan kohti värikallion kalliomaalauksia.

Kun ensimmäinen päivä oli mennyt ylhäisessä yksinäisyydessä taivaltaen, oli toinen päivä jo paljon vilkkaampi. Värikallio taitaa olla selvästi se tärkein yksittäinen vetonaula tulevassa kansallispuistossa. Myös oma tietämys Hossasta perustui pitkään näihin maalauksiin, vaikka alue on täynnä nähtävää. Suomen pohjoisimpien kalliomaalausten erikoisuus ovat ihmiskuvat, joilla on kolmion mallinen pää, silmät sekä nenä. Hossasta löytyy myös ainoa Suomesta löydetty karhua kuvaava piirros.

Hetken aikaa maalauksia katseltuani tein päivän reittisuunnitelman ja lähdin jälleen liikkeelle. Sen sijaan, että olisin valinnut lyhyemmän ja hyvin pitkälti ensimmäisen päivän reittiäni seurailevan paluumatkan, päätin ottaa riskin ja kiertää retkeilyalueen keskiosaan. Jälkeen päin ajateltuna valinta oli juuri oikea. Vaikka reilun 20 kilometrin päivämatka oli ehkä hieman liikaa, oli maisemat joka metrin arvoisia. Suunnaksi siis Kokalmus ja Hoiluansärkkä.

Jälkeenpäin luin mielipiteen, jonka mukaan Kokalmuksen ympäristö on kauneinta Hossaa, enkä uskalla väittää vastaan. Sen verran piti itselläkin haukkoa henkeä ja kaivaa kiireesti kameraa repusta, kun tulin tälle Ala-Valkeaisen ja Kokalmuksen yhdistävälle purolle. Keskellä mäntykangasta virtasi hiljaa kristallinkirkas vesi.

Pian puron jälkeen polku nousikin ylöspäin kapealle Hoiluansärkälle, joka erotti kaksi järveä toisistaan. Särkän jälkeen polku teki mutkan ja laskeutui autiotuvalle. Ympäristö oli supernätti ja teltallekin olisi ollut monta paikkaa, avonaisesta ovesta ja kolinasta päätellen tupa vaikutti kuitenkin asutulta, joten pidin pihalla nopean juomatauon ja päätin jatkaa matkaa vielä puolentoista kilometrin päähän laavulle ja kokeilla onneani siellä. Tässä vaiheessa ajattelin, ettei Hossa voi enää hienommaksi mennä. Mutta olin niin väärässä.

Hienoin paikka laavulle IKINÄ. Saavuin Muikkupuron laavulle aivan rättipoikki ja väsyneenä. Hetken aikaa koin pienen häivähdyksen epätoivoa, kun huomasin laavun olevan jo varattu. Vaikka minulla oli aikomuksena nukkua teltassa laavun lähellä, ajattelin etten halua olla epäkohtelias tunkeilija. Onneksi laavun asukkaat osottautuivat huipputyypeiksi, eikä Batmanin ja minun muuttaminen leirinaapureiksi kuulema haitannut ollenkaan. Minulle tarjottiin vielä iltakahvitkin, kun menin lipsauttamaan olleeni hieman pettynyt, etten ollut saanut haaveilemiani päiväkahveja Julma-Ölkyn kahvilalla.

Yön aikana sää kylmeni ja aamu valkeni jokseenkin hyytävissä merkeissä. Päätin ottaa suorimman reitin takaisin luontokeskukselle ja jättää muutaman polun vielä seuraavaakin kertaa varten. Laskeskelin jälkeenpäin, että koko reitille tuli matkaa ehkä noin 45 kilometrin verran, mikä alkoi olla melko maksimi näin kylmiltään ilman rinkankantotreeniä. Suunnittelin jo, että seuraavalla kerralla voisin lähteä tutustumaan Hossaan kanootilla.

Varisköngäs, Suomussalmi

Luulin kolunneeni Kainuun vesiputoukset läpi (Hepoköngäs ja Komulanköngäs), kun sitten bongasin jostain, että Suomussalmeltakin löytyisi yksi putous, Varisköngäs. Paljon aikaa ehti kulua, ennen kuin köngäs sattui edes jokseenkin kulkureitille, kunnes lähdettiin äidin ja isän kanssa Suomussalmelle kesäteatteriretkelle. Könkäälle on Suomussalmen keskustasta alle kymmenen kilometrin matka ja autolla pääsee vain muutaman sadan metrin päähän, joten sen kummempia vaellusvarusteita ei erikseen tarvinnut mukaan. 

Kuva: Isä

Varisköngäs ei ole pystysuora putous, vaan laskee porrasmaisesti. Oikeastaan Varisköngäs menee juuri tästä syystä ehkä lemppareimmaksi vesiputoukseksi, sillä putouksen olisi voinut vaikka ylittää noita kiviä pitkin, kun taas esimerkiksi Hepoköngästä on tyydyttävä katselemaan kauempaa. Koko komeutta oli tosi vaikea saada ikuistettua kameraan, mutta ylläoleva kuva kivillä temppuilevine suveineen antaa ehkä jonkinlaisen käsityksen. (Päädyin alunperin heittämään teatterikengät jalasta, sillä putouksen alaosa oli täynnä tölkkejä ja pulloja, jotka kävin keräämässä rannalle kuvia ja maisemaa pilaamasta. Kurjaa, että ne roskat on niin vaikea heittää roskikseen, eikä auta vaikka sellainen löytyisi aivan vierestä.)

Könkään niskassa oli siisti nuotiopaikka, puuvaja täynnä halkoja sekä kirves ja huussit. Könkään kautta kulki joitain vaellusreittejä, mutta niihin en tällä kertaa tutustunut sen paremmin. Erinomainen taukopaikka kuitenkin kyseessä, teltan kanssa näppärä viipyä vaikka yön yli. Mutta kuten jo aiemmin vinkkasin, myös autolla pääsee lähestulkoon viereen. (Parkkialue osoitteessa Aittokoskentie 17, Suomussalmi)

Pilpasuon talvi

Minun talviretkeily on tosi vähäistä. Syy on sekä Oulun ympäristön heikossa tuntemisessa että välineiden puutteessa. Minulla on metsäsukset, mutta niitten kuljettaminen Kainuusta Ouluun olisi lähinnä vain typerää, koska joutuisin säilyttämään niitäkin olohuoneen nurkassa. (Ja tällä hetkellä siellä on jo lumilauta.) Lumikengät olisivat näppärät, mutta ovat vielä hankintalistalla. Täytyi siis löytää tarpeeksi suosittu reitti, jota pääsisi kulkemaan saappaalla. Maananatain löytöretkeni vei minut jo tutuksi käyneelle Pilpasuolle, mitään varasuunnitelmaa ei edes ollut. Tie ja jopa parkkipaikka oli aurattu, joten lähdin testaamaan josko polkuakin pääsisi kulkemaan edes lähilaavulle saakka. Mutta mitä vielä, kulkijoita oli ollut niin paljon, että koko seitsemän kilometrin lenkin pääsi saapastelemaan ympäri ilman mitään ongelmia!

Olin liikenteessä maanantaina, jolloin reitillä ei näkynyt ketään muita. Laavulla tosin oli hiillos valmiina, mutta itsekseni sain makkarat paistaa. Sää oli uskomattoman kaunis, onneksi tällä kertaa oli kunnon kamera mukana. Antaa kuvien puhua puolestaan.

Aloin itse asiassa tehdä tätä postausta jo heti aamusta, mutta kuvia läpikäydessäni en malttanut jäädä sisälle vaan lähdin kiertämään Pilpasuon lenkin jo toistamiseen viikon sisään. Taas sai rauhassa tallustella, ainoastaan yksi koirakko meidän lisäksemme kulki suon vastalaitaa. Tänään en tosin jäänyt tulistelemaan, vaan kipaisin lenkin läpi suht nopeaa ja pysähtelemättä. Otin mukaan kevyemmän kameran, mutta en muistikorttia, joten kuvaamiseenkaan ei mennyt paria nopeaa instakuvaa lukuunottamatta aikaa...

Mitä vaaralta ei saa, sitä ei tartte

Tähän viikonloppuun löytyi muutama fiiliskuva viikon takaiselta makkaranpaistoretkeltä äidin kanssa. Pakkasta oli -15 astetta, joten hiihtämään ei kehdattu lähteä. Äiti keitti termariin kaakaot, haettiin kaupasta makkarat ja ähdettiin kävellen vaaralle. Mitäpä sitä ihminen muuta tarvitsisi...

Koitelinkoski jälleen kerran

Niin meni joulu ja vuosikin ehti vaihtua. Kilttinä olin ollut, sain lahjaksi toivomani varavirta-akun puhelimeen. Lisäksi sain jo pitkään hankintalistalla olleen melontapussin, johon saan omasuuteni vesitiiviisti, mikäli tarve vaatii. Aikamoisia ajatustenlukijoita nuo tontut. Sain toki kaikkea muutakin hyödyllistä ja ihanaa, mutta ne menevät jo melko kauas tästä aiheesta, ja mitään lahjapostausta ei ole aikomus tehdä. Sen sijaan ajattelin jakaa teille eilisen valokuvausretken saldon.

Minulla sattui tähän vuodenvaihteeseen kolme vapaapäivää. Arvoin, että lähdenkö Kainuuseen, mutta koska olin ollut siellä juuri joulun aikaan, ajattelin, että menen sitten myöhemmin tammikuussa ja käytän nämä vapaat hyödyksi Oulussa. Oli tarkoitus siivota täällä perusteellisesti, mutta tein vain pintapuolisen puhdistusoperaation ja häivyin pihalle nauttimaan kauniista säästä. Eilen alkoi lähimaastot tympästä ja otin suunnaksi Kiimingin Koitelinkosken. 

Yritin löytää jotain aikaisempaa materiaalia Koitelista, mutta en nopealla vilkaisulla onnistunut. Koitelista on kuitenkin tullut itselleni vakiokohde siihen hetkeen, kun ei jaksa keksiä mitään monimutkaista. Viime kesänä otin Koitelinkoskella jopa hääkuvat eräälle parille.

Koiteli sijaitsee siis muutaman kilometrin päässä Kiimingistä, eli Oulusta ajaa todella näppärästi. Valtatie 20 pitkin tultaessa käännytään Kiimingin ABC:n ja Halpahallin kohdalta, ajetaan nelisen kilometriä pienempää tietä. Koski tulee aivan tien varteen, ja parkkipaikalle on opasteet. 

Alueella on useita nuotiopaikkoja, mutta jos mahdollista, kannattaa nakata mukaan omat halot. Olen käynyt Koitelissa useaan otteeseen niin, että halkovaja on ollut tyhjä. Tulipaikat ovat niin kovalla käytöllä, ettei puuta ehditä tuoda samaan tahtiin kuin sitä poltetaan. Tällä kertaa en ollut makkaranpaistossa, joten en hoksannut katsoa halkotilannetta, mutta monesta näkemästäni nuotiosta päättelin, että tällä hetkellä puuta on. 

Kovina pakkastalvina koski jäätyy lähes umpeen, joten kuohujen takia tuonne ei kannata silloin lähteä. Nyt oli vielä mukavasti virtaavaa vettä, joten tälle talvea ehtii vielä hyvin!

Pilpasuon uusi mahdollisuus

Joku pitempiaikainen lukija saattaa muistaa reilun vuoden takaisen, hieman surullisenkuuluisan retken Pilpasuolle. Olin kirjoittanut kovin nätisti siihen nähden, millaiset fiilikset tuosta reissusta jäi. Muistelen todenneeni tuolloin, etten lähde kyseiselle suolle enää koskaan. Enkä voi varsinaisesti sanoa ajan kullanneen muistoja, mutta ilmeisesti elämä oli käynyt liian tylsäksi, joten eräs kaunis syysaamu suuntasin corollan keulan kohti suota.

Mutta mitäs ihmettä! Jo heti lähtöpaikalle oli tuotu selkeä kartta alueesta ja reiteistä. Myös viimeksi tuskailua aiheuttaneet lahot reittimerkit oli kerätty pois ja seitsemän kilometrin mittainen luontopolku oli merkattu uudestaan hyvinkin selkeästi. Reitin loppupäässä oli edelleen huonokuntoista pitkosta, mutta pääosin polku oli hyvä kulkea. Lisäksi reitin varrelle oli tuotu luonnosta ja eläimistä kertovia leikkimielisiä tietoiskuja, joita en kyllä jaksanut pysähdellä lukemaan... Mutta lapsille ja vasta luontoharrastusta aloitteleville ehkä hauskoja yksityiskohtia.

Alkumatkasta mietin, että oonko edes oikealla reitillä, kun kaikki näytti niin kummalliselta ja vieraalta. Joskus puolessa välissä hoksasin sitten, että kiersin luontopolkua eri suuntaan kuin edellisellä kerralla. Nyt kiersin suosituksen mukaan, viimeksi mitään kiertosuuntaa ei oltu mainittu missään. (Ei tainnut olla siis edes sitä alueen karttaa lähtöpaikalla.) Itse asiassa tämä kiertosuunta olikin ehkä mukavampi. Reitillä oleva laavu tulee tällöin vasta polun loppupuoliskolle eikä heti alkuun. Myös aivan parkkipaikan vierestä löytyy laavu, mutta tämä laavu sopii ehkä pienten lasten kanssa liikkuville, joille tuo pitkä reitti on liian pitkä. Molemmilta laavuilta näytti löytyvän puuta. Parkkipaikan viereisellä laavulla puut tosin taisivat olla vasta kuivumassa. Toisella laavulla taas pöllit olivat melko isoja, joten jonkinmoinen retkikirves kannattaa varata mukaan mikäli sellainen kotoa löytyy.

Minä lähdin reitille perjantaiaamuna, ja ajattelin, että olen ainoa kulkija. Mutta niin vain oli jo joku aamuvirkku jo mennyt polkua edellä. Ohitin pariskunnan just ennen laavua ja ehdin sytyttelemään tulet valmiiksi. Rupateltiin hetki vaeltamisesta siinä makkaranpaiston ohessa, kunnes alkoi sataa lunta ja minua alkoi jo paleltaa. Aamuaurinko oli vetäytynyt pilven taa ja loppumatkan kävelinkin sitten kauniissa, harmaassa hämärässä. Kun pääsin takaisin autolle, oli koko parkkipaikka täyttynyt aamupäivän aikana. Onkohan kunnostettua reittiä alettu mainostaa jossain?

Olen parjannut myös Oulun kaupungin tapaa kertoa näistä luontokohteista. Ihan niin kuin nämä olisivat jotain salaisuuksia. Netistä tietoa on lähes mahdotonta kaivaa! Mutta nyt Pilpasuolle löytyi jopa ajo-ohjeet, siitä pisteet!

Eräs syysaamu Kainuussa

En kestä, oon taas jossain syysflunssassa! Ja tietenkin juuri viikonloppuvapaan alla. Tarkoitus olisi lähteä Kainuuseen lintujahtiin taas parin viikon tauon jälkeen ja viimeistä kertaa tälle vuotta. En just nyt siis haluaisi olla kipeänä. Lauantaille luvattiin jopa hiukan aurinkoa näitten harmaitten päivien jälkeen. Ei auta kuin yrittää kiskoa mahdollisimman paljon auringonhattu-uutetta, teetä ja monivitamiinijuomaa. Valkosipulin olen kokenut erinomaiseksi flunssantappajaksi, mutta ajattelin kuitenkin huomenna selvitä töihin enkä halua tyrmätä asiakkaita.

Vaan se siitä flunssasta, palaan vielä hetkeksi edellisen Kainuu-visiitin kuviin parin viikon taa. Yksi kauneimpia aamuja pitkään aikaan. Tai ainakin niin, että minä olin sitä todistamassa. Ja vieläpä kameran kanssa. Kaupungissa nämä aamut menevät kokonaan ohi ja usein myös tuolla kotona, ellen satu olemaan skarppina ja ajoissa ylös sängystä. Ainaista taistelua mukavuudenhalun ja upeiden kuvien välillä.

Muistattehan, että instagram (@suvipy) päivittyy hieman enemmän reaaliajassa. Olen todennut, etten tällä hetkellä pysy lähellekään samassa vauhdissa tämän blogin suhteen, mutta olen päättänyt olla stressaamatta siitä enää. Enkä halua tehdä tätä vasemmalla kädellä hutasemalla, tiedän, että ymmärrätte varmasti! Mukavaa viikonloppua!!

Mehtäläisen hommia

Kun yöllisistä revontulista oltiin selvitty, herätyskello soitti takaisin metsään. Ensin lauantaina ja sitten sunnuntaina. Lauantaina jätin kameran naulaan ja keskityin metsästyshommiin, mutta sunnuntaiaamuna oltiin minulle luvattomilla mailla, joten kannoin kameraa kaulassa koko parituntisen. Ja kyllä oikeasti kannattikin, oli nimittäin mielettömän upea usvainen aamu. Meinaan olla usein liian mukavuudenhaluinen ja jäädä mieluummin lämpimän peiton alle kuorsaamaan, kuin lähteä katsomaan, että josko siellä sattuisi olemaan mahtava kuvaussää... Voisin oikeastaan tulostaa reissun kuvat paperille ja laittaa yöpöydälle herätyskellon viereen.

Olisipa näitä aamuja vielä. Nyt en hetkeen jouda Kainuuseen käymään, mutta nouseehan se aurinko Oulussakin...

Minivaellus Syötteen kansallispuistoon

Koska vaihdoin työpaikkaa juuri sopivasti kesän kynnyksellä, jäi haaveena ollut kesäloman Lapin vaellus suorittamatta. Korvaukseksi haaveilin minivaelluksesta Syötteen kansallispuistoon, jonne ajaa Oulusta alle kahteen tuntiin. Kesä sateineen meinasi mennä kokonaan ohi, mutta kun sitten hiukan lämpeni ja kaveri tarjoutui vielä hyvin innokkaaksi retkiseuraksi, pakattiin minirinkat ja jättiteltta mukaamme ja lähdettiin liikenteeseen hyvinkin extemporee-meiningillä. Ajettiin Syötteen luontokeskuksen pihaan, jossa sitten kävimme läpi ne tavarat, jotka molemmat olivat pakanneet ja ne, joita kumpikaan ei sitten ollut ottanut mukaan. 

Matkanteko kävi paikoin melko hitaaksi, en nimittäin malttanut jättää niitä kaikkia keltaisena ja sinisenä loistavia mättäitä koluamatta! Tällä kertaa suoraan kädestä suuhun, sillä marjaämpärien raahaaminen kilometritolkulla ei jostain syystä houkutellut. Eipä sillä, että olisi ollut ämpäreitä mukanakaan...

Myöhäisen starttaamisaikataulumme vuoksi valitsimme reitiksi inhimillisen kuuloisen 17 kilometrin mittaisen Ahmatuvan reitin, ja arvelimme hyväksi yöpaikaksi reitin puolessa välissä sijaitsevan Ahmatuvan. Koska mitään ei voi tehdä kohtuudella, minulla alkoi poltella astetta pidempi reitti jo ensimmäisen kilometrin jälkeen. Päätettiin kuitenkin mennä yöksi sinne Ahmatuvalle ja jatkaa siitä sitten aamuisen olotilan mukaan. Kierrettiin reitti Ylpiätuvan kautta eli myötäpäivään. Ylpiätuvalla paistelimme illallismakkarat, juuri sopiva taukopaikka niihin hommiin. Nukkuakin tuvalla olisi voinut, vaikka siihen tarkoitukseen tätä tupaa ei oltukaan suunniteltu.

Uskomaton hiljaisuus. Piti ihan pysähtyä kuuntelemaan, kun ei kuulunut kerrassaan mitään! Joku hyttynen vinkaisi silloin tällöin, mutta edes linnut eivät laulaneet. Eikä ketään muuta vaeltajaa missäään!

Ahmatuvalle saavuttuamme kello oli jo melko paljon, joten katsottiin parhaaksi pystyttää teltta saman tien ja ryhtyä iltapalan laittoon. Tuvassa olisi ollut runsaasti nukkumatilaa, mutta koska oltiin raahattu kymmenen kilon telttaa kymmenen kilometrin matka, päätettiin nukkua pihalla. Muuten puitteet Ahmatuvalla olivat kyllä huippuluokkaa. Rakennuksen toisessa päässä oli hulppea varaustupa ja vähän matkan päässä grillikota, omat huussiosastot miehille sekä naisille ja kaivo. Me tosin otettiin ruuanlaittovesi virtaavasta purosta, joka tuntui mukavammalta vaihtoehdolta kuin seissyt kaivovesi. Muutenkin reitin varrella oli näin kosteana kesänä runsaasti vedenottopaikkoja. Juomavedet kannettiin kylläkin kotoa, mutta keitettynä uskallettiin käyttää purovesiä aivan huoletta.

Pitkospuita riitti! Osa paikoin hyvin lahonneita, mutta tällaisella kunnon eräreissulla ei mielestäni ole niin justiinsa. Yhdessä vaiheessa tosin meinasin lentää rinkkoineni viereiseen kivikkoiseen puroon, kun lankku katosikin jalan alta. Selvittiin kuitenkin vain kiljahduksella, siirrettiin irtonainen lankku kokonaan sivuun, ettei seuraavalla kulkijalla kävisi huonompi tuuri, ja jatkettiin matkaa.

Olin ilmeisen väsynyt niin edellisen illan mölkkyturnauksesta kuin päivän vaelluksesta, että sammuin saman tien kun pääsin makuupussiin. Ja nukuin lähes tukinomaisesti aamuun saakka. Koska tiedossa oli lämmin päivä, oltiin ajateltu lähteä liikenteeseen hyvissä ajoin. Vaikka kello oli vasta seitsemän ja lämmin makuupussi olisi houkutellut, kampesin itseni ylös ja lähdin mustikkametsään. Toisin sanoen asuin teltan ovesta ulos. Keittelin siinä sitten samalla aamupuurot kaverin purkaessa telttaa. Syötiin aamupala, todettiin, että eihän se ole retkeilijä eikä mikään, jos ei kierrä vähän ylimääräistä ja lähdettiin liikenteeseen. 

Yksi merkittävä syy reittimuutokseen oli karttaan merkattu Ahmakallio ja näköalatorni, joka olisi jäänyt näkemättä, jos oltaisiin jatkettu Ahmatuvalta suoraan takaisin luontokeskukseen. Otettiin siis suunnaksi Toraslammen autiotupa ja nostettiin kokonaiskilometrimäärä yli 27 kilometrin. (Ahmatupa ei tule aivan Toraslammen reitin varrella, joten jouduimme palaamaan tulosuuntaamme reippaan puolikilometrisen, jotta pääsimme takaisin Toraslammenreitin ja Ahmatuvanreitin risteykseen.) Nousu Ahmakalliolle oli paikoin hyvinkin haastavaa, polku oli kivikkoa ja juurakkoa, ja tiukkaa ylämäkeä, mutta näkymä tornista oli kyllä kaiken sen vaivan väärti! Torni olisi mainio paikka pitää evästaukoa, mutta me vain kävimme ihailemassa maisemia ja nappaamassa pakolliset kuvat ja jatkoimme matkaa.

Laskeskelimme pitävämme lounastauon Toraslammen tuvalla, joten pidimme matkalla yhden pähkinä- ja juomatauon. Kävelimme melko reipasta tahtia ja olimme Toraslammella jo puolen päivän aikaan. Vieraskirjasta selvisi, että tällä tuvalla oli ollut yöpyjiä viime yönä, mutta me emme nähneet koko vaelluksen aikana ketään muita, jos ei lasketa ihan reitin alussa pyörineitä lenkkeilijöitä. Todella sääli, sillä keli oli kesän parhaita! Loppumatka menikin melko joutuin, sillä reitin itälaita ei ole enää kansallispuiston aluetta ja maisemat olivat lähinnä tylsää hakkuuaukeaa. Takaisin luontokeskuksen pihassa olimme jo ennen neljää. 

Oltiin ajateltu, että käydään ennen lähtöä luontokeskuksessa hakemassa karttoja, mutta se olikin mennyt juuri kiinni. Googletin jälkeenpäin, että tuon luontokeskuksen varaan ei kannata kauhesti laskea, sillä tuntuu olevan melko suppeat aukioloajat. Onneksi kuitenkin keskusksen pihalla oli selkeä kartta reiteistä, nykyikaisina retkeilijöinä napattiin puhelimella kuva reitistöstä. Pääsääntöisesti reitit oli merkitty maastoon hyvin värikoodein, opasviittojen kanssa meinattiin mennä pari kertaa harhaan, kun ei aluksi hoksattu, että oltiin katsottu latu- eikä vaellusreittiopaste. Vasta polun yhtäkkinen loppuminen paljasti, että nyt lähdettiin väärään, ei onneksi ehditty kävellä pitkästi.

Puita löytyi joka taukotuvalta runsaasti ja taukopaikat olivat erittäin siistejä! Varsinaisia vedenottopaikkoja ei ollut Ahmatuvan kaivoa lukuunottamatta, mutta puroja oli runsaasti ja vesi oli erittäin kirkasta. Ruuanlaittovesi otettiinkin aina luonnosta, juomavesi tosiaan kannettiin kotoa. Kahen yön vaellukselle tosin ottaisin mukaan vedenpuhdistustabletteja tai varautuisin keittämään lisää juomavettä, sillä kannettiin nyt melko maksimimäärä hanavettä. 

Kaiken kaikkiaan huippureissu, ja Syötteen kansallispuisto on kyllä todella mukava vaelluskohde. Ahmatuvan ja etenkin Toraslammen reitit olivat melko vaativia, joten en suosittele aivan aloittelijalle tai muuten vähän liikkuneelle. Iso-Syötteen tunturin kiertävä reitti näytti ainakin kartasta tulkittuna melko tasamaan reitiltä, ja paljon muitakin reittejä kyllä näyttäisi löytyvän monentasoiselle kulkijalle!

Kamerana reissuFuji x20

Kuvat joissa minä olen ovat lainassa kaverin kamerasta! :)

P.s. Saatoin tilata reissu jälkifiiliksissä oman teltan. Nyt vain uusia reittisuunnitelmia laatimaan!