Peikkometsästä

Pienenä pelkäsin meidän Peikkometsää ihan mielettömästi. Paikka kiehtoi minua, mutta en koskaan uskaltanut mennä sinne yksin. Ja kukaan ehti ja halusi harvoin lähteä minun mukaani. Muuten tuossa metsässä tuskin olisi ollut mitään näkemisen arvoista, ellei siellä olisi virranut pieni puro. Minua kiinnosti valtavasti mistä se puro tuli ja minne se meni. En tietenkään osannut yhdistää, että puro on sama, jonka yli kuljin kouluun joka päivä tai sama, jonka suulla uin joka kesä.

Kerran kevähangilla juoksentelin metsän laidassa. En ollut kovin vanha, veikkaisin jotain kuuden ikävuoden paikkeilla. Yhtäkkiä näin vanhassa telkänpöntössä pöllön. Ja se pöllö tuijotti minua. Voiko lapsi pahemmin traumatisoitua, kun näkee Peikkometsässä tuijottavan pöllön. Epäilenpä kovin...

Lukiossa meidän piti suunnitella ja toteuttaa kuvistunnilla jokin rakennus johonkin tiettyyn, itselle tärkeään paikkaan. Minä sijoitin omani tietenkin Peikkometsään. Liimasin risuja pahville kieli keskellä suuta. Eikä siitä tönöstä kovin nättiä edes tullut, mutta juuri sellaisen risumökin voisin tuonne Peikkometsään kuvitella. Tosin nykyään tuo Peikkometsä tuntuu kovin pieneltä. Ja sen lisäksi tiedän mistä se puro tulee ja mihin se menee. (Vaikka tuo tieto oli minulle valjennut jo aiemmin, seurasin puroa yläjuoksulle muutama vuosi sitten. Matkalta löysin valtavasti punaviinimarjoja, keskeltä metsää! Yritin myös etsiä purosta aarretta, mutta puolen tunnin onkimisen jälkeen se kimaltava paljastui vain kaljatölkiksi. Jee.)

Metsän tarunhohtoisuutta vie myös se, että osa siitä on hakattu pois tien alta. Alussa se tuntui vähän surulliselta, mutta nyt voin lohduttautua sillä ajatuksella, että meillä on kotona oma rantatie ja kun joskus tulevaisuudessa tulen käymään kotona, voin saunoa ja yöpyä Peikkometsän toisella laidalla. Mikäli sinne koskaan saadaan mitään saunaa rakennettua.

Peikkometsä olisi edelleen aivan loistava paikka, mutta viimeaikaisten kokemusten perusteella suosittelen siellä käyntiä vasta kun itikat ja muut hyttyset ovat kuolleet sukupuuttoon. Niin, ja lensin varmasti hienossa kaaressa sammaleelle. Se niistä kauniista kesäsääristä taas.

Mutta yksi asia on varmaa: Jos peikkoja, mennikäisiä ja keijuja on olemassa, ne asuvat meidän Peikkometsässä.

Sotalesken Päiväkirja 13. Heinäkuuta 2010

Tähän saakka on mennyt melko kivuttomasti. Oon raatanu opintojen parissa, vaikka tuo sää ei oikein houkuttele istumaan sisällä. Sain juuri viestin, että siellä on rankkaa, vaikkakin muuten ihan siedettävää. Tai jopa mukavaa. Oikeastaan kaikki on rankkaa, koska siellä on niin kuuma. Ensimmäinen päivä siellä oli tietenkin ollut vähän sekava, mutta eiköhän kaikki ala sujua pian. Täälläkin alkaa varmasti. Tekisi mieli lähteä jonnekin, mutta tällä hetkellä olen koira- ja pikkusiskovahdissa vanhempieni luona. Siis kotona. Toinen koti ei tunnu juuri nyt kodilta, sillä se on niin hiljainen ja ankea.

Kotirintamalla ei siis mitään sen kummempia. Paitsi, että ensimmäinen loma on jo kahden viikon kuluttua! Tekisi mieli laskea päiviä, mutta ehkä maltan mieleni.

Koti on...

...Vaan joskus niin parasta!

Sotalesken Päiväkirja 12. Heinäkuuta 2010

 Juna lähti jo kuuden jälkeen aamulla. En herännyt asemalle vilkkuttamaan punapilkullisella nenäliinallani. Olin hoitanut kaiken jo etukäteen. Kirjoitin jopa kirjeen, jonka sitten laitoin hänen laukkuunsa. En nimittäin tiennyt hänen tulevaa osoitettaan ja sitä paitsi, olisi kuulema ollut noloa saada kirje postissa. Sen verran kuitenkin tiedän, että hänen sijoituspaikkansa on turhan kaukana täältä. Tulemme näkemään vain niillä harvoilla lomilla, jotka hänelle sieltä myönnetään. En kuitenkaan ajatellut masentua ja vaipua epätoivoon, huolimatta siitä, että tästä lähin joudun tiskaamaan yksin. Sen sijaan otan ilon irti tästä leskeydestä. Saan nukkua yksin leveässä sängyssä, syödä yksin koko pussin sipsejä ja voin huudattaa musiikkia ilman, että joku sanoo sen häiritsevän pelaamista.

 En osaa vielä sanoa miltä tämä kaikki tuntuu. Ikävä ei ole päässyt yllättämään, tosin eihän tässä olla oltu erossa kuin seitsemän tuntia. Aluksi pelkäsin aamua ja sitä, kun heräisinkin yksin tietäen, että en näe häntä ties kuinka pitkään aikaan. En kuitenkaan edes meinannut itkeä, joten ehkä pelkäsin suotta. Tiedän kuitenkin iltojen olevan pahempia. Siksi lähdenkin hetkeksi kotiin. Tai siis nythän minulla on aikaa käydä myös kotona. Ja onhan minulla aina Batman. Oikeammin en ole yksin koskaan. Oikeastaan tämä voi ollakin ihan mukavaa vaihteeksi!

Ehkä tähän tottuu, aika kuluu pian ja yht'äkkiä sota onkin jo ohi. Ehkä seison sinä päivänä rautatieasemalla, toisin kuin tänään. Sillon en ota mukaan mitään nenäliinaa, koska mitä sitä suotta semmoisia. Sinä päivänä voisin pitää juhlat.

Osaan maalata ja muita kiireitä

Tässä on ollu vähän kiireitä viime päivinä, kuten kuvasta näkyy.

Ehdittiin pitää kuitenkin yksi nopea leffailta. Grillattiin ja syötiin sipsiä myös. Katottiin ehkä kaikkien aikojen paras elokuva Shaun of the dead. (Eka kuva ei oo kyseisestä leffasta, jos joku luuli.)

Meikkis paisto parhaat letut jälkkäriksi. Ainakin melkeen parhaat, Jorilla on yhtä hyviä. (Ettei tuu sanomista.) Sitten yritettiin saada semmosta hienoa hyppykuvaa, mutta jostain syystä pystyin näyttämään vaan käsittämättömän typerältä joka kuvassa. Tässä vois melkein sanoa, että oon tanssinu balettia 20 vuotta ja kaikki luulis, että oon tanssinu oikeesti ja oon superhyvä. Oikeesti siis en oo tanssinu yhtään, mutta meinasin liittää tämän kuvan mukaan, kun haen töihin sinne kansallisbalettiin.

Ja sitten toinen syy sille miksi en oo päivittäny joka toinen tunti on se, että oon valmistautunu illalla tässä blogissa alkavaan sarjaan Sotalesken Päiväkirja. Muista katsoa!