Sotalesken Päiväkirja 12. Heinäkuuta 2010

 Juna lähti jo kuuden jälkeen aamulla. En herännyt asemalle vilkkuttamaan punapilkullisella nenäliinallani. Olin hoitanut kaiken jo etukäteen. Kirjoitin jopa kirjeen, jonka sitten laitoin hänen laukkuunsa. En nimittäin tiennyt hänen tulevaa osoitettaan ja sitä paitsi, olisi kuulema ollut noloa saada kirje postissa. Sen verran kuitenkin tiedän, että hänen sijoituspaikkansa on turhan kaukana täältä. Tulemme näkemään vain niillä harvoilla lomilla, jotka hänelle sieltä myönnetään. En kuitenkaan ajatellut masentua ja vaipua epätoivoon, huolimatta siitä, että tästä lähin joudun tiskaamaan yksin. Sen sijaan otan ilon irti tästä leskeydestä. Saan nukkua yksin leveässä sängyssä, syödä yksin koko pussin sipsejä ja voin huudattaa musiikkia ilman, että joku sanoo sen häiritsevän pelaamista.

 En osaa vielä sanoa miltä tämä kaikki tuntuu. Ikävä ei ole päässyt yllättämään, tosin eihän tässä olla oltu erossa kuin seitsemän tuntia. Aluksi pelkäsin aamua ja sitä, kun heräisinkin yksin tietäen, että en näe häntä ties kuinka pitkään aikaan. En kuitenkaan edes meinannut itkeä, joten ehkä pelkäsin suotta. Tiedän kuitenkin iltojen olevan pahempia. Siksi lähdenkin hetkeksi kotiin. Tai siis nythän minulla on aikaa käydä myös kotona. Ja onhan minulla aina Batman. Oikeammin en ole yksin koskaan. Oikeastaan tämä voi ollakin ihan mukavaa vaihteeksi!

Ehkä tähän tottuu, aika kuluu pian ja yht'äkkiä sota onkin jo ohi. Ehkä seison sinä päivänä rautatieasemalla, toisin kuin tänään. Sillon en ota mukaan mitään nenäliinaa, koska mitä sitä suotta semmoisia. Sinä päivänä voisin pitää juhlat.