Kerran kevähangilla juoksentelin metsän laidassa. En ollut kovin vanha, veikkaisin jotain kuuden ikävuoden paikkeilla. Yhtäkkiä näin vanhassa telkänpöntössä pöllön. Ja se pöllö tuijotti minua. Voiko lapsi pahemmin traumatisoitua, kun näkee Peikkometsässä tuijottavan pöllön. Epäilenpä kovin...
Lukiossa meidän piti suunnitella ja toteuttaa kuvistunnilla jokin rakennus johonkin tiettyyn, itselle tärkeään paikkaan. Minä sijoitin omani tietenkin Peikkometsään. Liimasin risuja pahville kieli keskellä suuta. Eikä siitä tönöstä kovin nättiä edes tullut, mutta juuri sellaisen risumökin voisin tuonne Peikkometsään kuvitella. Tosin nykyään tuo Peikkometsä tuntuu kovin pieneltä. Ja sen lisäksi tiedän mistä se puro tulee ja mihin se menee. (Vaikka tuo tieto oli minulle valjennut jo aiemmin, seurasin puroa yläjuoksulle muutama vuosi sitten. Matkalta löysin valtavasti punaviinimarjoja, keskeltä metsää! Yritin myös etsiä purosta aarretta, mutta puolen tunnin onkimisen jälkeen se kimaltava paljastui vain kaljatölkiksi. Jee.)
Metsän tarunhohtoisuutta vie myös se, että osa siitä on hakattu pois tien alta. Alussa se tuntui vähän surulliselta, mutta nyt voin lohduttautua sillä ajatuksella, että meillä on kotona oma rantatie ja kun joskus tulevaisuudessa tulen käymään kotona, voin saunoa ja yöpyä Peikkometsän toisella laidalla. Mikäli sinne koskaan saadaan mitään saunaa rakennettua.
Peikkometsä olisi edelleen aivan loistava paikka, mutta viimeaikaisten kokemusten perusteella suosittelen siellä käyntiä vasta kun itikat ja muut hyttyset ovat kuolleet sukupuuttoon. Niin, ja lensin varmasti hienossa kaaressa sammaleelle. Se niistä kauniista kesäsääristä taas.
Mutta yksi asia on varmaa: Jos peikkoja, mennikäisiä ja keijuja on olemassa, ne asuvat meidän Peikkometsässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!