Pieni jouluhössötys

 En oo omasta mielestäni mikään jouluhössöttäjä. Oon se ihminen, joka suunnittelee ostavansa lahjat jo syksyllä, mutta lopulta löydän itseni hikoilemasta marketeissa aatonaattona kulkusten tahdissa niiden kolmentuhannen muun mattimyöhäisen kanssa. Tykkään kyllä laittaa joulukoristeita, mutta niittenkin kanssa oon hyvin maltillinen. Minulla ei oo esimerkiksi yksiäkään jouluvaloja. Edellisessä postauksessa mainitut maailman rumimmat jouluvalot on, onneksi, hukassa. Ja niitä etsiessäni muistin, että niissähän oli viime vuonna joku discomode viimeiset hitaat aka kosketushäiriö, että valoista paloi suurimman osan ajasta vain yksi kolmasosa. Itse asiassa en yhtään ihmettelis, jos nuo maailman rumimmat jouluvalot ois lentäny muutossa roskikseen. Ja kun nyt kysytte, niin rumat ne oli siksi, että valojen ympärillä oli jotku ihmeelliset aurinkokuviot, joista tuli lähinnä mieleen joku Gran Canarian suomalaisbaarin uusi vuosi ja havaiji-paidat. (Tää vertaus voi kyllä ontua, koska en oo ikinä kokenut Gran Canariaa.)

Tykkään kuunnella joululauluja. Tosin tässäkin asiassa oon melko tarkka. Ne hartaammat kuorosovitukset ei oo oikeestaan minun juttu, vaan sen sijaan Spotify soittaa Raskasta Joulua ja Raskaampaa Joulua. Lisäksi listalle mahtuu muutama biisi Rajattomien siltä menevämmältä osalta sitä joululevyä. Tuolta listalta löytyy toki myös muutama eri versio The Snowmanin tunnaria Walking in the Air ja jokunen biisi The Joulukalenterista ja muutamia muita randomeita. Ja se tunnustus tulee nyt. Sieltä listalta löytyy myös pari kappaletta Ti-Ti Nallen joululevyltä, mutta nää on ihan puhdasta nostalgiaa. Kyseinen c-kasetti soi nimittäin lapsuuden jouluina aika lailla aamusta iltaan. Äiti-raukka.

Sen sijaan tykkään kyllä soittaa ja laulaa lähes mitä tahansa joululauluja ja paikoin hyvinkin hartaasti. Jouluissa onkin kivaa se, että siitä saa syyn laulaa porukalla. Tai ylipäätään, että koko porukka on kasassa ilman, että kenelläkään on kiirettä mihinkään. Paitsi mitä nyt tietysti lahjoja avaamaan, mutta nuo lahjatkin alkaa olla nykyään aika toissijainen asia tuossa joulussa.

Viikonloppuna tehtiin äitin kanssa pipareita. Oltiin vähän normaalia enemmän ajoissa, mutta koska en oo nyt menossa sinne kahteen viikonloppuun, niin oisin todennäköisesti missannut koko piparit. Tai siis pipareita ois varmasti riittänyt minulle vielä vaikka uuteen vuoteen saakka, mutta kun se juttu on se piparitaikina. Kaikkihan sen tietää. Äiti oli kuitenkin pakannut minulle jäätävän kasan noita pipareita mukaan, ja epäilen, että kotiin ei jäänyt yhtään. Ei auta, kun ostaa aurajuusto. Tulee paremmin syötyä, kun ei ole niin makkeeta, heh. No, mutta eilen siis ostin glögiä ja mussutin itekseni noita pipareita.

Tänä vuonna meen melko köyhillä koristeilla, koska ne jouluvalotkin on tehny katoamistempun. Viime vuonna minulla oli joulukoivu ja tuon havuja pudottamattoman joulupuun teemalla jatkoin tänäkin vuonna. Tosin pienemmässä mittakaavassa. Hain ulkoa vain yhden oksan, jonka sitten ripustin rautalangalla ikkunalle. Nyt kun mietin, niin tuo olisi kivempi keskellä kattoa, ikään kuin kattokruununa, mutta en ole varma, saisinko sen viriteltyä tuohon. Ehkä katson sitä hetken tuolla ikkunassa, saattaa näyttää paremmalta illalla pimeässä, ja siirrän sen parin viikon päästä keskelle huonetta. Tai sitten en, koska oon välillä vähän laiska tällaisten asioiden suhteen.

Lisäksi poltan kynttilöitä läpi syksyn ja talven, mutta joulun aikaan ehkä enemmän. Jos siis olen niitä täällä polttamassa. Minulla ei oo koulua enää ja iso osa kavereistakin lähtee joulukuun aikana pois, joten kovinkaan paljoa Kajaanissa tuskin jaksan yksinäni istua. Sitä paitsi, oon lähdössä tästä kämpästä joka tapauksessa joulun jälkeen. Ajattelin käydä tutustuu maailmaan Kainuun ulkopuolella. (Tässä kohtaa tosin hakkaan päätäni seinään, koska minulla ei ole mitään käsitystä työpaikasta, kun en edes tiedä, että mitä haluaisin elämälläni tehdä.) Mutta hei, joulu on minulle tosiaankin aikaa, jolloin en meinaa stressata mistään. Olisin ilmeisesti saanut joulunpyhiksi tarjoiluhommia, mutta ajattelin ottaa tämän loman kannalta eli olen julkisesti laiska. Koska sen totisesti oon ansainnu.

Etanapostia!

Arvatkaa kenellä oli tänään viimeinen luento? En mee heittää tähän mitään ikinä-läppää, koska en vieläkään tiijä, mikä minusta tulee isona ja sitä paitsi opiskelijaelämä on ihan kivaa. Mutta siis tää koulu alkais olla jo melko nähty. Oparistakin on jo numero, vaikka joudun tekemään vielä pientä viilausta. Viime viikolla juhlittiin Ninnun kanssa onnistuneita opariesityksiä lasillisella viiniä. (Tai pullollisella, koska meille ei myyty vakkaripaikassa ku pullo.) Tänään aattelin juhlistaa kotona juomalla glögiä ja syömällä pipateita. Lisäksi aattelin viritellä maailman rumimmat jouluvalot paikoilleen.

Viime viikko tosiaan oli aika tiivis noitten kouluhommien suhteen. Ilmeisesti hieman yllättävää, koska äitikin jo alkoi kysellä, että mitä oon oikeen puuhannu, kun en päivitä täällä. Ja kouluhommiin palatakseni, tiistai-iltainen kypsyysnäyte on kuulema mennyt läpi! Oon siis teoriassa riittävän kypsä valmistumaan korkeakoulusta, käytäntöä tuo ei onneksi testannu.

Viikonloppuna pidin sitten rentoiluviikonlopun äitin ruokien äärellä. Tehtiin pipareita ja torttuja ja juotiin glögiä, eli joulukausi on nyt ihan virallisestikin avattu. (Ekasta adventista saa alottaa, ei oo pakko oottaa sitä joulukuun ekaa päivää, jos ei jaksa.) Ja tänään ois tosiaan tarkotus laittaa tänne kaupunkiasuntoonkin jotain pientä. Mitään kovin massiivista, kuten esimerkiksi joulukuusta, en ala tänne raahaa, koska en täällä oo jouluna kuitenkaan.

Koulu- ja joulujuttujen lisäksi minua piristi tänään postilaatikon sisältö. Minulla on uus kirjekaveri, vähän niiku ala-asteella. Tää kirjekaveri on kuitenkin kaveri tuotakin varhaisemmalta ajalta, mutta kirjekaverina ihan tuore. Päätettiin herätellä eloon näitä vanhoja viestintäkeinoja, joku ehkä saattaa vielä tosiaan muistaa ne ajat, kun kommunikoitiin kirjeitse. Ei sähköpostilla saati Facebookilla. Sain mukana ihan oikein kuvankin! Harmi, ettei meillä oo enää ollu koulussa mitään luokkakuvauksia. Kun ois tarrakuva lähetettäväksi uudelle kirjekaverille, niin oishan se pähee!

Valoa kansalle

Viikonloppureissut on nyt takana päin ja jälleen tiivis kouluviikko edessä. Tai no, tiivis ja tiivis, mutta kun nyt oon tehny sitä päivä per viikko tahtia ja tälle viikolle on jo kuitenkin suunniteltua ohjelmaa kolmelle päivälle. Tarkoitus ois saada koulu silleen pakettiin, että se kans meinaisi suunnilleen sitä. Ens viikolla on vielä näillä näkymin yhet luennot, mutta se ois sitten pelkkää valmistumisjuhlaa vaille hoidettu homma. Viikon päästä torstaina on jo muutenkin se viimeinen päivä, jolloin kaikki kurssit pitää olla kunnossa, mikäli meinaa valmistua jouluksi.

Seuraava projekti olisikin sitten semmonen kiva, kun töiden hakeminen. Minulla ei oo mitään käsitystä, että mitä tässä nyt lähtis tekemään. Suunnitelmat on vaihdellu viimesen kolmen kuukauden aikana joka toinen päivä, mutta nyt viimesen viikon oon ollu etsimässä töitä Oulusta. Pitäisi varmaan alkaa tehdä asialle jotain, ennen kuin taas muutan mieleni. Tää on ihan supervaikeeta, koska ekaa kertaa ikinä oon semmosessa tilanteessa, etten tiedä yhtään, mitä seuraavan kuukauden jälkeen on tapahtumassa. Ja ei, en yhtään nauti tällaisesta tulevaisuus avoinna -tilanteesta.

Yöllä oli satanut lunta. Ei mikään ensilumi, mutta ensimmäinen, joka jäi maahan edes hetkeksi. Ihana, kun ulkona näkee taas kello yhden jälkeenkin. Vaikka nautinkin lumesta täysillä, niin toi pyöräily tuossa kelissä ei taida olla mikään minun juttu. Kiva huomata ekassa isossa alamäessä, että molemmat jarrut on jäässä. Ja muutenkin, minun pyörä ei oo mikään maastopyörä, joten toi sohjossa ajelu on melkoista taiteilua noilla sentin levyisillä renkailla. Jos jotain hyvää haetaan, niin minun löysä tukijalka oli jäätynyt paikoilleen, eikä enää hakannut pinnoihin joka töyssyn jälkeen.

No, jotain oikeasti kurjaakin tässä kelissä... Kun tulin koulusta, niin tuossa lähiristeyksessä paloi muutama hautakynttilä. Löysin paikallislehdestä uutisisen, jonka mukaan minua vähän nuorempi nainen oli jäänyt aamulla auton alle, koska auto ei ollut ehtinyt jarruttaa. Itse asiassa kaikki oli tapahtunut jonkin aikaa ennen kuin lähdin edes kouluun, mutta mikään ei vielä silloin viitannut onnettomuuteen. Tai en vain ajatellut asiaa siinä sohjossa edetessäni ja lunta silmistäni kaivaessani. Jään vähän liian herkästi miettimään onnettomuuksia, jos ne yhtään millään tapaa liittyvät minuun, ovat vaikka tapahtuneet ihan lähellä tai uhri on suunnilleen samaa ikää.

Mutta se siitä. Nyt menen lämmittämään eilistä ruokaa ja syömään eiliseltä jääneet karkit. Olin vähän harmissani, kun en käynyt ostamassa ennen bussimatkaa mitään matkaherkkuja. Korjasin sitten tilanteen sillä, että ostin ne herkut matkalta, omasta lähikaupasta. Oon kuitenkin kehittynyt sen verran, että en vedä sitä koko pussia kerrallaan, vaan onnistuin säästää vähän tällekin päivälle. Ja jos nyt tehdään paljastus, niin minulla on vieläkin jäljellä niitä edellisen postauksen minttusuklaita kaapissa. Pyydän jo nyt anteeksi tätä uskomatonta onnettomuutta, minkä seurauksena oon ehkä häpeäksi koko suklaata rakastavalle naissukupuolelle...

Yhden naisen pikkujoulut

 
Minun yhden naisen positiivisuuskampanja joutui tänään lievään vastatuuleen, kun tilastotieteiden opettajalta tuli viesti, että ehkä meidän olisi syytä tavata perjantai-iltapäivänä. Olin tämän viestin tullessa ollut vapaaehtoisesti koululla neljä tuntia ja just lähössä väsyneenä kotiin. Syyksi oli laitettu jotain opariin liittyvää epäselvyyttä tutkimusten vastausten analysoinnissa, mutta toivon tosiaan, että tuo on vaan tekosyy ja opettaja haluaa nähdä minua ihan vaan siksi, koska oon niin mukava. Opari nimittäin pitäis olla valmis huomenna torstaina. Laitan nyt kuitenkin varmuuden vuoksi kaiken toivoni siihen, että huhun mukaan sitä voi muokata vielä joulukuun puoleen väliin saakka.

Koska minulla on tää positiivisuuskampanja meneillään, niin päätin piristää itseäni pikkujouluilla. Jo tutuksi käynyttä linjaa noudattaen näistä tuli yhden naisen pikkujoulut. Kipaisin kaupasta sitä halvinta glögiä ja köyhän miehen After Eight -suklaata eli Pandan minttusuklaalevyn. Ajattelin asian niin, että pikkujouluissa saa juoda glögiä ja pikkujoulukausi alkaa kuitenkin hyvissä ajoin ennen joulua, koska joulukuussa on ihan liian vähän päiviä juhlia kaikki pikkujoulut läpi.  En siis tehnyt mitään väärää. Jos sen sijaan olisin ostanut glögiä ihan janojuomaksi, niin olisin hankkinut itselleni huonon omatunnon.

Tuosta After Eight -suklaasta tuli mieleen yksi hauska juttu kolmannelta luokalta, enkun tunnilta. Opeteltiin kellonaikoja ja opettaja sanoi, että kaikki ne saa suklaata, jotka tietää, miten englanniksi sanotaan "kahdeksan jälkeen". No, totta kai se myös näytti sitä suklaapakettia ikään kuin vihjeeksi, mutta jos nyt en käy ihan täysillä, niin en kyllä sillonkaan, sillä joku aasi ei sitä vihjettä hoksannu. Ope kiersi luokassa ja jokaisen piti kuiskata oikee vastaus sille ja minä olin ihan paineessa, kun en yhtään ollu vielä sisäistänyt noita kellonaikoja. Minun kohdalla se kuitenkin anto vaan sen suklaan, että sinähän tämän tiijät ja jatko matkaa. Heh, tai ehkä se näki sen minun paniikin ja sääli minua.

 Alan olla nyt vähitellen syöny sen verran tuota suklaata, että pahin kiukku on laantunut. Kohta uskallan jo vastata sille opettajalle jotain ja varmistaa sen tapaamisen. Ennen sitä taidan kuitenkin käydä vielä iltalenkillä tuulettumassa ihan kaiken varalta, ettei tule sitten mitään sanomista. Huomenna sitten meinattiin juhlistaa tuota oparihommaa vähän isommalla porukalla, en siis oo ihan säälittävä tämän yksinäisyyteni kanssa. Tosin toivon ettei tää minun takaisku nyt pääse latistamaan huomisen tunnelmaa.

Kriisien kierrätystä

Varsinaista koulunkäyntiä alkaa ilmeisesti olla aivan liian vähän, kun koululla tulee pyörittyä vapaaehtoisesti pimeän tuloon saakka. Tai no, tähän aikaan vuodesta toi pimeän tulo ei ole mikään saavutus. Aattelin pyörähtää koululle myös huomenna, ja edelleenkin ihan täysin ilman varsinaista syytä. Toki keksin kyllä tekemistä, kuten oppimispäiväkirjan kirjoittelua ja opariesityksen valmistelua.

Mittari näytti reippaasti miinusta, joten valitsin tänään sen villakangastakin. Kiitos jäätävän tuulen, meinasin jäätyä silti. Ja kiitos jäätävän tuulen, myös pyörän toinen jarru oli jäätynyt. Minun onnekseni se oli jo se valmiiksi huonompi jarru. Selvisin kuitenkin koululle saakka. Kiitos myös pakkaselle, joka on kuivattanut minun huulet niin, ettei mikään huulirasva tunnu enää tehoavan. En siis ole saanut turpaani, toisin kuin tuosta kuvasta voisi päätellä.

Juteltiin tänään myös valmistujaisista ja kehittelin itselleni taas mekkokriisin. Taas. Huh, tosi monella muulla on jo mekko ja minä kun olin viimeisimmän suunnitelman ajatellut käydä hakemassa todistukseni suunnilleen lähinnä alasti, koska päätin, etten kriiseile. Ja olin vähän epävarma, että juhlinko koko valmistumista ylipäätään. No, ilmeisesti puoli luokkaa onkin jäämässä valmistujaispäivänä hoodeille, joten täytyy nyt miettiä uudestaan koko homma, koska tyypit on edes jollain tapaa koossa aikalailla viimeistä kertaa. Ja siis sille mekolle tulisi käyttöä enemmänkin kuin ne kaksi tuntia tms. mitä se todistustenjako kestää. Ja jos nyt ostan mekon, niin pitäsikö sitten järjestää juhlat myös sukulaisille ja tutuille, että sille asulle tulis käyttöä? Tosi rankkaa tää elämä...