Valoa kansalle

Viikonloppureissut on nyt takana päin ja jälleen tiivis kouluviikko edessä. Tai no, tiivis ja tiivis, mutta kun nyt oon tehny sitä päivä per viikko tahtia ja tälle viikolle on jo kuitenkin suunniteltua ohjelmaa kolmelle päivälle. Tarkoitus ois saada koulu silleen pakettiin, että se kans meinaisi suunnilleen sitä. Ens viikolla on vielä näillä näkymin yhet luennot, mutta se ois sitten pelkkää valmistumisjuhlaa vaille hoidettu homma. Viikon päästä torstaina on jo muutenkin se viimeinen päivä, jolloin kaikki kurssit pitää olla kunnossa, mikäli meinaa valmistua jouluksi.

Seuraava projekti olisikin sitten semmonen kiva, kun töiden hakeminen. Minulla ei oo mitään käsitystä, että mitä tässä nyt lähtis tekemään. Suunnitelmat on vaihdellu viimesen kolmen kuukauden aikana joka toinen päivä, mutta nyt viimesen viikon oon ollu etsimässä töitä Oulusta. Pitäisi varmaan alkaa tehdä asialle jotain, ennen kuin taas muutan mieleni. Tää on ihan supervaikeeta, koska ekaa kertaa ikinä oon semmosessa tilanteessa, etten tiedä yhtään, mitä seuraavan kuukauden jälkeen on tapahtumassa. Ja ei, en yhtään nauti tällaisesta tulevaisuus avoinna -tilanteesta.

Yöllä oli satanut lunta. Ei mikään ensilumi, mutta ensimmäinen, joka jäi maahan edes hetkeksi. Ihana, kun ulkona näkee taas kello yhden jälkeenkin. Vaikka nautinkin lumesta täysillä, niin toi pyöräily tuossa kelissä ei taida olla mikään minun juttu. Kiva huomata ekassa isossa alamäessä, että molemmat jarrut on jäässä. Ja muutenkin, minun pyörä ei oo mikään maastopyörä, joten toi sohjossa ajelu on melkoista taiteilua noilla sentin levyisillä renkailla. Jos jotain hyvää haetaan, niin minun löysä tukijalka oli jäätynyt paikoilleen, eikä enää hakannut pinnoihin joka töyssyn jälkeen.

No, jotain oikeasti kurjaakin tässä kelissä... Kun tulin koulusta, niin tuossa lähiristeyksessä paloi muutama hautakynttilä. Löysin paikallislehdestä uutisisen, jonka mukaan minua vähän nuorempi nainen oli jäänyt aamulla auton alle, koska auto ei ollut ehtinyt jarruttaa. Itse asiassa kaikki oli tapahtunut jonkin aikaa ennen kuin lähdin edes kouluun, mutta mikään ei vielä silloin viitannut onnettomuuteen. Tai en vain ajatellut asiaa siinä sohjossa edetessäni ja lunta silmistäni kaivaessani. Jään vähän liian herkästi miettimään onnettomuuksia, jos ne yhtään millään tapaa liittyvät minuun, ovat vaikka tapahtuneet ihan lähellä tai uhri on suunnilleen samaa ikää.

Mutta se siitä. Nyt menen lämmittämään eilistä ruokaa ja syömään eiliseltä jääneet karkit. Olin vähän harmissani, kun en käynyt ostamassa ennen bussimatkaa mitään matkaherkkuja. Korjasin sitten tilanteen sillä, että ostin ne herkut matkalta, omasta lähikaupasta. Oon kuitenkin kehittynyt sen verran, että en vedä sitä koko pussia kerrallaan, vaan onnistuin säästää vähän tällekin päivälle. Ja jos nyt tehdään paljastus, niin minulla on vieläkin jäljellä niitä edellisen postauksen minttusuklaita kaapissa. Pyydän jo nyt anteeksi tätä uskomatonta onnettomuutta, minkä seurauksena oon ehkä häpeäksi koko suklaata rakastavalle naissukupuolelle...