Sotalesken Päiväkirja 18. Heinäkuuta 2010

Yläasteella minun on täytynyt olla todella tietämätön ja tyhmä. Silloin nimittäin ajattelin, että ois coolia omistaa sotapoikapoikaystävä. Jossain vaiheessa elämääni ehdin jo huokaista, että onneksi kaikki sotapojat alkavat olla jo minua nuorempia. Pah. Ei kannata huokaista ennen kuin tipahtaa tai muuta sellaista.

Tänään kuitenkin käytiin katsomassa pikkuveljeä, joka myös on kasvamassa mieheksi. Olihan se ihan jännä katsella sitä elämää, mistä itsekin joskus hiukan haaveili. (Ja koska kaikilla on niitä outoja menneisyyden salaisuuksia, paljastettakoot, että menin jopa niin pitkälle, että menin seiskaluokan TET:iin puolustuvoimille ja opettelin kokoamaan rynnäkkökiväärin ollessani 15-vuotias. Normitouhua.) Ah, mutta sitten kävi onnettomuus. Näin sen sotakoiran. Pahin virhe tapahtui viimeistään siinä vaiheessa, kun hihkaisin kovaan ääneen. Koiraa pidellyt sotilas nimittäin sanoi minulle, että koiraa saa tulla silittämäänkin. Ja koska minä tietenkin menin, ehdin selvittämään siinä samalla koiran nimen ja iän lisäksi myös sen, että naisetkin pääsevät nykyään koiraosastolle. 

Ilmoitin jo Tommille, että kun se palaa kotiin niin minä lähden. Terve!