Inspiraatio löytyy Ainolasta

Inpiraatio kameran kanssa heilumiseen palasi saman tien, kun lämpömittari näytti kahtakymmentä pakkasastetta ja maa muuttui valkoiseksi. Kyllä talvella pitää olla lunta ja pakkasta, ei näissä neljässä vuodenajassa ole muuten mitään järkeä. Ensimmäisen reissun kuvat odottavat vielä muistikortilla, tämä kuvien siirtäminen koneelle ja muokkaaminen on edelleen hiukan hitaanlaista... Eilen tein pitkän aamulenkin Ainolanpuistossa. Batman toisessa ja kamera toisessa kädessä ei aivan hirveisiin mestariteoksiin ylletä, mutta jotain kuitenkin. 

Olin mielissäni edes siitä, että ylipäätään innostuin heilumaan kameran kanssa ja inspiraatio on lopultakin palannut. Edes jossain määrin. Nämä kuvat ovat siis eiliseltä, mutta jatkoin reippailua myös tänään. Kirpeästä pakkasesta huolimatta otin suunnaksi Kiimingin Koitelin, mutta ne kuvat jätän huomiselle. Ei makeaa mahan täydeltä. (Enkä halua tulla ähkyyn juuri nyt, kun olen taas saamassa tätä intoa takaisin...)

Yritin kuvata tiaista kuusessa, mutta harmaa sää teki tepposet. Valotusaika jäi hiukkasen liian pitkäksi, mutta tää oli sen verran hauska otos, että laitetaan osaksi sarjaa. Orava sen sijaan oli innokkaampi malli ja pysyi hetken liikkumatta.

En meinaa malttaa odottaa parin päivän päästä koittavaa viiden päivän vapaata! Otan suunnaksi Kainuun. Vuodenvaihteeksi on luvattu pakkasia, joten eiköhän sitä jotain kuvausreissuja tule taas tehtyä! Toivottavasti pääsen myös näkemään revontulia ja paikkaamaan viime kerran jalustaharmituksen. Mutta ne ovat jo ihan eri reissuja sitten, käydäänpä nyt ensin läpi nämä jo toteutuneet.

Jäljessä aikataulusta

Taisin jo aiemmin kirjoitella hukkuneesta joulumielestä. No, tiedoksi, että se tuli tänne yhtä matkaa lumen kanssa. Valitettavasti. Tajusin nimittäin, että olisin paljon onnellisempi, jos voisin kahlata joulun työvuorot läpi ilman mitään haikeuden tunnetta siitä, että vietän yksinäisen kaupunkijoulun, kun muu perhe istuu yhdessä joulupöydässä Kainuussa. Minun jouluni koittaa vasta vuodenvaihteessa, mutta se on aivan eri juhla se. Vannon itselleni, että tämä on viimeinen työjoulu ikinä. Niin paljon minua nyt yhtäkkiä tympäsee.

Koska joulu nyt joka tapauksessa menee aivan höpöksi, niin sain ensimmäisen lahjan jo eilen. Uuden puhelimen. Olen nyt yrittänyt opetella Microsoftin käyttöjärjestelmää Androidin jälkeen. Äsken olin henkisesti jo niin pitkällä, että päätin siirtää simin Lumiaani. Ja niinpä, väärän kokoinen kortti. Mistähän joulunpyhinä saisi oikeankokoisen..? Taitaa olla melko pitkässä kuusessa tuon puhelimen käyttö, joten vanhalla mennään. (Nokia on ihan hauska, mutta Instagramin alkeellisuutta olen surkutellut. Siksi tuo simin puuttuminen ei tunnu tällä hetkellä kovinkaan pahalta menetykseltä.)

Muistaakseni kävin joulukuun alkupuolella Kainuussa ja otin jotain revontuli- ja kuutamokuvia. En koskaan ole päässyt niin pitkälle, että olisin julkaissut mitään. (Otin myös tässä taannoin kivat joulukorttikuvat Batmanista, mutta yksikään kortti ei selvinnyt postiin saakka. Ajattelin julkaista nuo kuvat täällä sitten Loppiaisen jälkeen...) En ymmärrä, miten tämä syksy ja alkutalvi on ollut näin saamatonta aikaa. Tilasin tuossa parit joululahjat netistä ja laskin, että ne ehtivät ehkä juuri ja juuri vuodenvaihteeksi. Ajattelin, että olipa onni etten mene jouluksi kotiin. (Tosin toimitus oli arvioitua nopeampi ja nuo olisivat sittenkin ennättäneet...)

Viettäkää ihana joulu ja syökää kinkkua minunkin puolestani! Ja erityisterveiset muille joulun työläisille!!

Lumiretkellä pilvien päällä

Kurjaa, kuinka blogi on viime aikoina jäänyt totaalisen unholaan. En haluaisi valittaa, mutta kun ainoat kunnon vapaapäivät menevät vuosisadan flunssan kourissa sohvanmutkassa, niin hiukan pistää mieltä matalaksi. Etenkin, kun ollaan vielä reissussa, jossa aikomus on tehä jotain kivaakin. Ja kaiken muun ajan onkin niin harmaata, ettei erota yötä ja päivää toisistaan.

Vihdoin viime viikonloppuna kaikki tähdet asettuivat oikeisiin asemiin. Minä pääsin Kainuuseen, eikä flunssastakaan ollut jäljellä muuta kuin yskä. Sattuipa vielä käymään jonkinmoinen tuuri säidenkin suhteen. Lauantai-iltana vaihdoin linnanjuhlat revontulijahtiin ja sunnuntaina kiipesin vaaralle. Pilvien tasolla pilkisteli välillä aurinkokin. Vaellettiin umpihankea reilut pari tuntia. Palasin kotiin kengät täynnä lunta, mutta mieluummin lunta kuin vettä. Oli kyllä hurjan voimaannuttava reissu kaiken loskan keskellä.

Kylläpä Kainuu teki taas hyvää, vaikka reissu jäikin kovin lyhyeksi. Nyt pitäisi pärjätä vuodenvaihteeseen saakka. Joulu nimittäin menee sekin töitten merkeissä. Toistaiseksi minulla ei ole ollut minkäänlaista joulufiilistäkään, kun tiedän, että kinkut jäävät tältä vuodelta syömättä. Ouluun en jaksa alkaa laittaa itselleni mitään, minulla on yhdet jouluvalot, ja ne taitavat riittää. Harkitsin kyllä joulukuusta, mutta kun ei nyt jaksa innostaa, niin olkoot. Ehtiihän sitä vielä, jos yhtäkkiä tästä innostun. Innostua pitäisi kuitenkin jonkinlaisista lahjoista, pää lyö tyhjää ja shoppailu jouluruuhkassa ei houkuta...

Mutta niin, piti vain tulla sanomaan, että en ole suinkaan lopettanut bloggaamista. Tällä hetkellä en vain repeä joka paikkaan. Olen yrittänyt päästä eroon siitä ajatuksesta, että täytyisi blogata. En halua pakottaa itseäni keksimään tikusta asiaa. Toivottavasti te kestätte tätä vähän verkkaisempaa rytmiä, palaan kyllä linjoille heti kun vain elämä (ja kuvauskelit) antaa myöten.

Mukavaa alkanutta viikkoa!

Harmaan päivän valoa

Minä en sitten koskaan opi. 

Pyörittelin ennen lenkille lähtöä kameraa käsissäni, mutta jätin sen kuitenkin kotiin. Ikkunasta näkyi harmaa taivas, joka näytti siltä, että heittää kylmää räntää niskaan hetkellä millä hyvänsä. Kävelin kuitenkin pitkästä aikaa Ainolaan. Yleensä puisto on syksyllä ja keväällä niin rapainen, että en mielelläni vie Batmania sinne, mutta ajattelin maan olevan jo sen verran roudassa, että pahin kurakeli on takana. No, siitä en tiedä, mutta voi hitsi, että kirosin taas tyhmyyttäni kameran suhteen. Vai uskoisitteko tätä kuvaa katsoessanne, että taivas oli täysin sävytön ja keskipäivästä huolimatta Ainolan yllä leijui harmaa hämärä:

Kuva on otettu Samsungillani. Onneksi oli edes puhelin. Mutta kyllä kirosin itseni taas maanrakoon typerien ajatusteni ja laiskuuteni vuoksi. Ehkä tämä motivaationpuute on mennyt jo totaalisen yli, kun en edes usko löytäväni mitään kuvaamisen arvoista. (Okei, myönnän, että olen odotellut tähtitaivasta hiukan liian innokkaasti ja kokenut ehkä pienen masentuneisuuden sen puutteessa. Kävin nimittäin lopultakin ostamassa edellistä pätevämmän langattoman laukaisimen. Tähän pitäisi saada ajastettu kuvaus ja ties mitä, kun vain opettelisi käyttämään...)

Säätiedotus ei taida luvata aurinkoa aivan hetkeen, joten täytynee yrittää löytää lisää tällaisia harmaan päivän piristyksiä. Näitten kuvien ottamisen jälkeen nimittäin astuin koirankakkaan, mutta ihmeekseni sekään ei jaksanut harmittaa. Sen verran piristystä nämä kuvat (ja kohde) toivat, pitkästä aikaa.

Pääkallopaita

Nyt väsyttää. Nukuin jo parin tunnin päiväunet ja tuntuu, että voisin mennä jo yöpuulle. Maltan vielä kuitenkin hetken, koska en halua herätä aamuyöstä, kun huomenna saa nukkua pitempään. Oon kuitenkin ajatellut olla reipas ja hoitaa muutaman hoitamista odottavan asian pois päiväjärjestyksestä. Ettei menisi aivan makoiluksi. Vaikka näillä keleillä se tuskin olisi menetys kenellekään.

Minulla ei ole kummempia suunnitelmia. Oikeammin ei oikeastaan minkäänlaisia. Houkuttaisi käydä katsomassa Muumit Rivieralla. Onko joku nähnyt, kannattaako? Menen varmaan taas yksin. Tästähän taitaa tulla tapa. Yhä useammin toistuvat treffit itseni kanssa, hmm...

Haluaisin kyllä retkelle. Olen kuullut yhdestä kivasta paikasta tässä melko lähellä Oulua, mutta en usko, että minua kiinnostaa paistaa makkaraa räntäsateessa. Tai vetenähän se taitaa tulla, mutta samapa tuo lie. Alkaa vaan kiukuttaa. Ehkä pidän piknikin olohuoneessa. Ostan juustoa ja keksejä, ehkä pullon viiniä. Tai heittäydyn hurjaksi ja korkkaan glögikauden. Sytytin jo kaamosvalot ikkunaan. Siinä ne ovat roikkuneet viime joulusta saakka, tökkäsin vain töpselin seinään ja jopas olohuone piristyi. Minullahan on kunnianhimoisena suunnitelmana askarrella omat joulu- eli sisustusvalot, mutta en löydä sopivia valoja! Tarvitsisin noin kahdenkymmenen ledin valosarjan, jossa lamput ovat 20-30 sentin päässä toisistaan. Ja lämpimässä valosävyssä. Ja vielä mielellään kirkkaalla tai valkoisella sähköjohdolla. Tai vihreällä. En ole sittenkään varma...

Mutta niin, meinasin kuvata sen uuden paidan! En muista milloin viimeksi olisin innostunut collegesta näin kovin! En voinut jättää tätä kauppaan, kun olin tämän nähnyt! Muutenhan tämä on aivan peruspaita, jota en olisi huomannut ilman tuota kuvaa. Luulen, että tuolla painatuksella olisin ostanut vaikka hiihtohaalarit. Olen nyt sitten opetellut käyttämään kolitsipaitaa uudestaan. (Tuntuu, että johonkin aikaan en muita pitänytkään...) 

Nyt olen alkanut haaveilla pitkänmallisesta collegesta. Sellaisesta, joka oli siveellinen sukkahousujen kanssa pidettäväksi. Mutta ei kuitenkaan liian massiivinen. Tai liian tyköistuva. Tämä paita taitaa mennä samaan sarjaan noiden valojen kanssa... En nykyään saa mitään ostettua, kun kaikki on jollain tapaa vääränlaista tai väärää materiaalia. Mutta ehkä se on vaan positiivista. Ei kyllä siltä tunnu, kun muistelen sitä kauppaan jättämääni ihanaa lähes kokonaan luonnonkuituista kaulahuivia, jonka pilasivat akryylihapsut.

Semmosta. Hyvää yötä!

Viikon takaa

No voi nyt hyvänen aika! Mihin se kaikki katoaa? Koko ajan on niin pimeää, että edes salama ei riitä. Paitsi sen aikaa kun olen töissä. Saattaa paistaa hetken aikaa aurinko. Siksi onkin hyvä palata näihin viikon takaisiin sen ainoan aurinkoisen hetken kuviin, jonka Kainuun reissulla koin

Vielä pari vuoroa ja sitten olisi taas vapaat. Yllättäenhän tuo on taas luvannut lauhtuvan ja räntää. Että nyt ihan oikeasti.

Kaikki projektitkin jumittaa, koska kiitos tämän pimeän, vuorokausirytmini on seuraavanlainen: Yöunet, työt, päiväunet, iltapala, yöunet. Vähän niiku talviunilla olisi. Paitsi että pitää käydä töissä. (Eilen muuten reipastuin ja liikuin massan mukana Ideaparkiin. Eilen ei kuitenkaan jaettu ilmaisia ämpäreitä ja me selvittiin reissustamme melko kivuttomasti. En tosin ollut millään shoppailutuulella ja jos jostain innostuin, niin koot olivat loppu. Sain kuitenkin katkaistua pitkään jatkuneen ostoksettoman kauden kivalla paidalla, voisin kuvata huomenna vaikka sitä, jos löydän jostain valoa.)

Hömö ja muut tintit

Hohhoi, ajoin koneen CCleanerilla läpi pitkästä aikaa, minkä seurauksena kirjauduin ulos Photobucketista. Kun yritin kirjautua takaisin, en muistanut enää salasanaani. Kokeilin kaikki mahdolliset ja keksin jopa uusia. Lopulta alennuin resetoimaan salasanan, mutta en saanut sitä sähköpostia ennen kuin useamman yrityksen jälkeen. Kauhea säätäminen, mutta pääsin lopulta lataamaan kuvat! Täytyisi varmaan keksiä joku pätevä salasanasysteemi, oon ihan hukassa näitten miljoonan eri salasanan kanssa.

Nyt kuitenkin niihin kuviin. Tulin eilen Kainuuseen. Otin eilen vähän timelapse-materiaalia, mutta se saa jäädä odottamaan vielä koneen syövereihin. (Tosin jotain saman reissun räpsyjä on vielä purkamatta toisen kameran kortilla...) Tänään aloitin aamuni lintuja kuvaamalla. Eihän tämä lintulaudan kyttääminen mitään hc-luontokuvausta ole, mutta semisti kuitenkin. Olisin halunnut hienoja kuvia lentävistä linnuista, mutta päivä on auttamattomasti liian pimeä minun kalustooni nähden. Kaikki lentokuvat olivat yhtä suttua ja liike-epäterävyyttä. Joitain istumakuvia kuitenkin sain.

 

Tässä ihan muutaman sadan metrin päässä oli viikolla nähty kaksi sutta, siinäpä olisi ollut luontokuvattavaa kerrakseen, mutta minä tyydyn tintteihin.

Kalustona Canon 7D + 70-300mm f/4-5.6

Onnea

Onnea on löytää täydellisen makuisia satsumoita. Ottaa päiväunet sohvalla. Kietoutua lämpimään shaaliin. Astua vesirapakkoon kumisaappaat jalassa. Nukkua tunti ylimääräistä talviaikaan siirtymisen vuoksi. piirtää seinään luvan kanssa. Tuntea kostea kuono poskea vasten. Seisoa kuumassa suihkussa iltalenkin jälkeen. Päättää, minkä värisellä langalla neuloa seuraava kerros. Tietää, että huomenna ei tarvitse enää herätä herätyskelloon, vaan saa nukkua pitkään. Ja tietää, että kääntyneen unirytmin vuoksi tulee herättyä kuitenkin ajoissa, joten aamulla on aikaa tehdä vaikka mitä ennen iltavuoroa.

Meinasin toivottaa hyvää viikonloppua, mutta tajusin, että nythän taitaa olla jo sunnuntai-ilta. Onnea taitaa olla myös se, että on hieman huolettoman sekaisin viikonpäivistä. Mukavaa alkavaa viikkoa, siis!

Syväjäässä

Minusta tuntuu, että tämä kylmenevä ilma on kohmettanut minun aivoni. En saa muodostettua järkeviä lauseita. Tällä hetkellä kykenen vain yksinkertaisten ristikoiden ratkomiseen. Ja niistäkin jää muutama sana harmittavasti uupumaan. Enkä nyt oikein osaa inspiroitua tästä harmaudesta. (Ylläoleva kuva on just joltain reissulta, kun pakotin itseni ottamaan kameran mukaan. Lenkin lopussa mietin, että tyhmää kantaa kameraa ottamatta yhtäkään kuvaa ja nappasin nopeasti yhen.) Selasin aamulla sängyssä Instagramia. Helsingissä oli tullut lunta. Pomppasin salamana ylös ja ikkunaan. Eipä näy Oulussa. Teki mieli kaivautua takaisin. Tsemppasin sen verran, että ajattelin kameraa lenkille lähtiessäni, mutta sisälle jäi.

Eilen ei huvittanut istua koneella, tuli sitten siivottua ja pyykättyä. Tämänkään jälkeen ei vielä huvittanut. Mittasin kuumeen, turhaan, en ole vieläkään löytänyt syytä tuolle yhtäkkiselle siivousvimmalle. Päätin sitten piristää elämääni tekemällä jotain jännittävää. Sellaista, mitä en ollut tehnyt koskaan ennen. Menin elokuviin yksin. (Tässä vaiheessa on todettava, että minun facebookin etusivu on täynnä kuvia romanttiselta hotellilomalta, romanttiselta shamppanjaillalta, romanttiselta illalliselta...) Menin vielä johonkin päivänäytökseen. Aula oli täynnä lapsia ja mummoja. Tsemppasin kuitenkin ja ostin lipun Vadelmavenepakolaiseen. Valitsin paikan mahdollisimman syrjästä. (Kävelin lippuluukulle yksin, sanoin haluavani lipun Vadelmavenepakolaiseen ja myyjä kysyi, että montako lippua laitetaan. Teki mieli sanoa, että viisi, kaverit tulee sitten myöhemmin.) Menin sitten saliin ja hiukan ennen ovien sulkeutumista viereiselle paikalle haahuili yksinäinen nuori mies. Pieni kuumotus. Että pitäisikö tässä nyt tervehtiä. Miksi ihmeessä se tuli yksinään toisen yksinäisen viereen. Apua. Onneksi en ehtinyt tehdä muuta kuin panikoitua sisäisesti, kun viimeisten joukossa saliin kiirehti tämän nuoren miehen kaveri. Huh.

Niin, piti vain tulla kertomaan, että olen hengissä, mutta en välttämättä ehdi nyt blogata, koska minun elämä on niiiiiin jännittävää atm.

Reikä seinässä

Jotta elämässä olisi vähän haastetta. Sain tosiaan vuokranantajalta luvan tehä täällä pientä pintaremonttia ja aloitin repimällä tapettia pieneltä seinänpätkältä. Ja jo tuttuun tapaan kaikki ei tosiaankaan mennyt kuten eräässä tunnetussa suomenruotsalaisessa idyllissä. Muutaman neliön seinä ja taperin repimiseen meni useampi viikko. Viimeisestä nurkasta paljastui reikä seinässä. Reikä oli sen verran massiivinen, että se tuotti lieviäongelmia tällaiselle amatööriremppaajalle. Parin kittikerroksen jälkeen sain kuitenkin lopputuloksesta ihan siedettävän,, kiitos mustan seinän. Jos jossain vaiheessa päädyn valkoiseen seinään, joudun varmaan tekemään jotain siistimistyötä, mutta se on sen ajan murhe. Koska kittasin seinää, piti minun vielä käydä hankkimassa pohjamaali. Lopultakin pääsin maalaamaan varsinaisella maalilla. 

Nyt täytyy ootella viikko, että seinään saa alkaa piirtää. Mutta se on kyllä tosi kiva ihan puhtaanakin. Pöydän eteen olen suunnitellut ruokapöytää, kun sellainen tulee vastaan. Toistaiseksi on kuitenkin näyttänyt melko heikolta, joten voi olla, että joudun tekemään jotain kompromisseja vaatimusteni suhteen... Toisaalta ruokapöydän löydyttyä joudun pyöräyttämään olohuoneen kalustuksen taas ympäri. Mutta täällä onkin kaikki aika paljon kesken. Olen mm etsinyt uutta tv-tasoa, johon saisi dvd:t ja pleikkarin ovien taa piiloon katseelta ja pölyltä.

 

Kaveri uhkasi nakata neljä pinnatuolia roskikseen, ellei joku veisi niitä pian pois. Hullua. Otin sitten nuo tuolit parempaan kotiin. Minullahan on ennestään jo kaksi koristeellisempaa projektituolia, joitten siistimisen jälkeen vannoin, että yhtäkään pinnatuoli en enää hio ja maalaa. Vannomatta paras, sillä nyt olisi neljä uutta jonossa, joista kolme odottaa vielä häkkivarastossa sitä ihmettä, kun projektin pariin ehdin. En vain tiedä, mitä teen kuudella pinnatuolilla...

Pinnatuolien lisäksi olen löytänyt muutakin kivaa. Olen nykyään sopuli ja myös täällä on alettu hamstrata kuparia kunnon sisustusbloggaajien tyyliin. Kulho löytyi Kontista, kun käytiin etsimässä pöytää. Olen kyllä jo menettänyt toivoni kyseisen paikan suhteen, hinnoittelussa ei ole mitään logiikkaa, mutta näköjään poikkeus vahvistaa säännön. Kynttilänjalat hain Clas Ohlsonilta. Näin nämä hyllyssä, kun hain jotain oikeasti tarpeellista. Menin kotiin ja bongasin netistä jonkin sisustusartikkelin, jossa komeilivat nämä samat kynttilänjalat syksyn trendituotteena. Oli pakko palata hakemaan. Ei siksi, että nämä olisivat joku trendituote vaan siksi, että jos näistä tulee joku trendi, niin nämä ovat koko ajan mielessä ja harmittelen, että miksi en ostanut silloin kun hyllyt eivät vielä ammottaneet tyhjyyttään.

Sellainen keskeneräinen koti. Vaatii tosiaan vielä paljon tekemistä, mutta jotain olen sentään saanut aikaan. Luvassa olisi vielä parit pienemmän sisustusprojektit, kun vain taion jostain ajan ja inspiraation. Kävin nimittäin käsityömessuilla hakemassa hiukan ajatuksia...

Loppukevennyksenä vielä tilannekuva hieman yli-innokkaasta kuvausassarista:

Instagramajatus

Kaverini kysyi minulta erään Instagram-päivityksen jälkeen, että olenko taas käynyt jossain ulkoilemassa jossain, vai lataanko vanhoja kuvia. Vastasin, että minulla on koira, ulkoilen joka päivä. Ja että en lataa Instagramiin vanhoja kuvia.

Minun mielestäni Instagramin perusajatus on ollut mahtava. Puhelinkuva siitä hetkestä, missä olet nyt. En välttämättä lataa kuvaa kesken lenkin, mutta teen sen välittömästi kotiin tultuani. En myöskään lataa Instaan kameralla kuvattuja kuvia. Alussa "boikotoin" Instan kameraprofiileja, mutta nyttemmin olen joutunut joustamaan ja seuraan muutamaa, jossa kuvat ovat oletettavasti oikealla kameralla otettuja. Kaikista profiileista kun ei edes tiedä. Heh, jotkin asiat on vain otettava vakavasti!

Myönnän, että olen silti melko tarkka siitä, mitä tuohon sovellukseen itse lataan. Monta jo otettua kuvaa on lentänyt roskakoriin, koska ne eivät ole vain sopineet galleriani värimaailmaan tai jotain muuta yhtä naurettavaa. Toisaalta ilman Instagramia monta upeaa kuvaa olisi jäänyt ottamatta. 

Olen päässyt sen yli, etteivät puhelinkuvat ole muka tarpeeksi laadukkaita blogiin laitettaviksi. Ja toisinaan sisältö on laatua tärkeämpää. Tällä hetkellä minulla on aika kortilla tämän blogin suhteen, vaikka intoa riittäisi. Toivottavasti ette siis pahastu näistä silloin tällöin tänne ilmaantuvista Instakuvista. Nyt olen vihdoin muutaman päivän remonttivapaalla, ja ajatuksena olisi saada blogiinkin jotain uutta materiaalia muiden rästihommien ohessa.

Käytättekö Instagramia? Onko teille merkitystä sillä milloin tai millä kuvat on otettu?

P.s. Instagramista nämä kuvat löytyvät niinkin yllättävän nimimerkin kuin @suvipy takaa...

Tähtiä kuin roskia kennolla

Rakastan tähtitaivasta. On sanomattakin selvää, että rakastan myös tähtitaivasvalokuvia. Tässä on vain yksi ongelma. En osaa ottaa niitä itse ja se ärsyttää minua suunnattomasti. Olen lukenut kaikki internetin aihetta käsittelevät tutoriaalit, mutta saan aikaan vain keltaista taivasta satunnaisilla "roskilla kennossa". Hohhoi. Tosin parvekeella treenaillessani (Valosaasteeton ympäristö, jep.) tajusin, että valkotasapaino kannattaa säätää tarkoituksella päin honkia, jotta taivaasta tulisi sininen. 

Vielä minä ajan johonkin keskelle metsää ja otan täydellisen kuvan linnunradasta ja tähdistä ja mahdollisesti revontulista. Siihen mennessä haluan olla kuitenkin varma, ettei tuo reissu mene pilalle sen vuoksi, että säädän asetukset väärin. Jos jollain on pomminvarmoja (tai vähemmänkin varmat ovat erittäin tervetulleita) vinkkejä, otan ne ilolla vastaan. Ja nyt vain treenejä jatkamaan...

Synttärit Jättiläisenmaassa

Huomaa, että syksy on tullut. Entisen kahdeksan tunnin sijaan nukun lähemmäs kellon ympäri enkä meinaa siltikään päästä ylös sängystä. Eilen aloin napsia D-vitamiinia, joten toiveissa olisi saada tämä olotila jokseenkin virkeämmäksi. (Ja mikä lie ollut, kun en illalla meinannut saada unta ja aamulla pomppasin ylös ennen ysiä!) Minulla olisi nimittäin postauksia jonoksi saakka, kun vain nukkumiseltani ehtisin naputella.

Viime viikonloppuna ehdin kuitenkin sen verran että hurautin työpäivän jälkeen (takaisin) Kainuuseen mummun syntymäpäiville. Juhlat olivat ihan pienet, paikalla olivat vain lapset ja lapsenlapset perheineen. Ja huikeeta, että kaikki saivat aikataulunsa sovitettua niin, että pääsivät paikalle. En edes muista, milloin koko sakki olisi ollut samassa tilassa yhtä aikaa.

Juhlapaikaksi mummu oli valinnut Paltamon Kivesvaaran laella sijaitsevan Jättiläisenmaan näköalakahvilan.

Meillä oli hurjan hyvää ruokaa. Hirvenlihamureketta persiljaperunoilla, punajuuri-aurajuustohyvettä, rouskukastiketta ja juustoleipäsalaattia ja vaikka mitä. Oli tervaleipää ja puu-uunileipää. Ja jälkiruuaksi täytekakkua porkkanahillolla ja karamellikuorrutuksella. Tai jotain, en edes muista kaikkea. Mutta pääsääntöisesti ruoka oli lähiruokaa. Puolukatkin poimittu aivan juhlapaikan vierestä.

Ja koko juhlien ajan katseltiin ikkunasta seuraavaa maisemaa:

Iltapäivästä satoi vettä, mutta juhlien edetessä taivas alkoi kirkastua. Pilviverho alkoi repeillä ja vähitellen aurinko pilkisti taivaanrannasta. Juhlatalon katolle oli rakennettu tähtitorni eli näköalapaikka, josta saattoi ihailla maisemaa Kivesjärven yli aina horisontissa siintävälle Oulujärvelle saakka. Huipulla tuuli ja juhlatamiseissa tuli nopeasti vilu, mutta jatkoimme sitten auringonlaskun seuraamista näköalakahvilasta. Pääsimme pyörähtämään myös "linnunpöntössä" eli kahvilasta hieman syrjässä sijaitsevassa kahden hengen pienessä mökissä, jonka näköalan puoleinen seinä oli lähestulkoon kokonaan ikkunaa.

Kylläpä kelpasi.

Näköalakahvila on kesäaikaan avoinna ohikulkijoille, ja näin sesongin ulkopuolella vain tilauksesta ryhmille. Näköaloja tosin voi käydä ihailemassa, vaikka kahvila ei auki olisikaan. Omat kahvit termariin ja menoksi. Kivesvaaralle ollaan avaamassa uutta vaellusreittiä aivan näillä hetkillä, se on lähdettävä testaamaan kun työt ja säät vain sallivat. (Oulustahan tuonne ajelee noin puolessatoista tunnissa.) Lisää Kivesvaarasta on siis tulossa ehkä myöhemmin...

Mahtavia kuvia tuli niin paljon, että en osannut karsia vain parhaita päältä. Sitä aina helposti unohtaa, miten paljon upeita paikkoja läheltä kotiakin löytyy. Tästä esimerkiksi olen ajaa hurauttanut ohi monia, monia kertoja tajuamatta, millainen upea asia on kyseessä. Joskus pitäisi hidastaa tahtia ja antaa näille paikoille aikaa.

Makkaranpaistoretki vaaralla

Aina ei tarvitse lähteä kauas päästäkseen oikealle retkelle. Lähdettiin Batmanin kanssa liikkeelle kotipihasta. (Tokikin oltiin jo valmiiksi Ristijärvellä, Kainuussa.) Pakkasin kamerareppuun makkarat ja sinapit ja sitten mentiin. Reitti oli tuttu, mutta yleensä olen kulkenut sen sukset jalassa ja tuossakin tapauksessa viime kerrasta on jo useampi vuosi aikaa.

Otettiin suunnaksi Saukkovaarassa sijaitseva Lakivaaran laavu. Laavulle ei pääse ainakaan tavallisella henkilöautolla eikä lähellä ole vakituista asutusta, joten saatiin paistaa makkarat ihan rauhassa. Laavu on itse asiassa UKK-reitin varrella, tosin ainakin sulan maan aikaan melko vähäisellä käytöllä, uskoisin.

Laavu kelpaisi yöpymiskäyttöönkin ja muutama kilometri eteenpäin on Tuulentuvan autiotupa. Olin ajatellut, että saattaisin reippailla tuvalle saakka, mutta jo pitkälle edennyt iltapäivä ja alipukeutuminen saivat minut pysähtymään jo laavulle. En siis ollut jäämässä yöksi, vaikka se kiehtova ajatus olisikin ollut. Etenkin, kun kesken makkaranpaiston alkoi sataa lunta!

Laavulta oli ennen mahtavat näkymät, mutta nykyään rinteessä oleva taimikko on päässyt venähtämään harmittavasti sen verran pitkäksi, että kaukana siintävästä järvestä saattoi nähdä vain pienen pilkahduksen, jos oikein kurkisteli eli kiipesi laavun katolle. Laavulta löytyy nuotiopaikan lisäksi huussi ja pöytä ruokailua varten, joten puitteet ovat oikein mukavat.

Koska muita kulkijoita ei näkynyt, sai Batmankin nauttia vapaudesta sydämensä kyllyydestä.

Vaikka näköala laavulta oli jäänyt taimikon taa, matkalla riitti kyllä näköalapaikkoja. Minä valitsin oman salareitin, mutta mikäli suunnittelee retkeä Lakivaaraan tai hiukan pitemmälle Tuulentuvalle, kannattaa lähtöpaikaksi valita Saukkovaaran entinen laskettelukeskus. (Juuri ennen keskuksen pihaan saapumista on pieni parkkialue, josta lähtee polku opastetaulun kera. Matkaa yhteen suuntaan laavulle kertyy opasteiden mukaan kolmisen kilometriä.) Ensimmäinen näköalapaikka on jo lähtöpisteessä, laskettelurinteiden laella. Ja matkalla noita "näköalapaikkoja" on aina silloin tällöin. Reitti on helppokulkuista, alussa hiukan pitkospuita ja pääosin vanhaa (ja uudempaakin) tienpohjaa. Laskettelukeskukselta lähdettäessä jyrkin nousu on tultu jo autolla.

Kävin vaarassa uudestaan seuraavana aamuna. Tuolloin maisema oli jokseenkin erilainen. Yön aikana oli tullut useampia senttejä lunta! Ja itse asiassa kävin vaarassa vielä toisen päivän iltanakin (Nyt soi päässä tää kappale...) ja tuolloin lunta oli jo ainakin viisitoista senttiä! Vaarassa on talvi, täällä alhaalla, vaaran juurella se vähäinekin lumi on sulanut jo aikoja sitten pois ja säästyin vielä renkaanvaihdolta.