Ennakkoviikonloppu

Poikaystävällä on poikkeuksellisesti ensi yö töitä, joten tää sen asunto on tämän yön minun. Aattelin järjestää eka hillittömät kotibileet, mutta laskin, että tunnen täältä päin ehkä noin kaksi ihmistä ja nekin asuu itse asiassa sen verran kauempana, että luovuin ajatuksesta. Sitten mietin myös vaihtoehtoa B. Olisin lähtenyt kaupungin yöelämään, mutta ensin olisin tarvinnut täältä kyydin keskustaan ja sen jälkeen olisin ehkä kaivannu jälleen sitä seuraa, ja siis nimenomaan kaveriseuraa. Hylkäsin myös vaihtoehdon C eli pyörähtää tuossa paikallisessa, koska luulen, että en pääse sisään, koska en omista karhulippistä ja pilottitakkia. Sitä paitsi, paikka on muutenkin minun makuun ehkä vähän liian korkeatasoinen. Tähän päätelmään tulin, kun kuulin J. Tukiaisen vetäneen siellä keikan tässä pari kuukautta taakse päin...

Sen sijaan hain lähikaupasta chilipähkinöitä (jotka melkein jo söin) ja terveellisiä juttuja dipattavaksi. Vietän täällä rauhallista koti-iltaa nauttien tästä yksinäisyydesta ja dippijutuista, eh. Ehkä telkkarista tulee vielä lisäksi jotain aivot pellolle -viihdettä (kuten esim. Idols).

Olin jo toivottaa teille hyvää viikonloppua, kunnes muistin, että sehän on vasta torstai! (Oon vähän sekasin näistä päivistä, koko elämä on yhtä viikonloppua...) Tai no, luulen, että en huomenna kovin suuria ehdi päivitellä, joten ehkä voin jo vähän ennakoida! Mukavaa viikonloppua, koettakaa olla palelluttamatta neniänne!

Äkkilähdöllä mennään

Mukava, että ootte ollu aktiivisia edellisen postauksen kommenttilaatikossa, kiitos siitä! Seuraavaksi alankin vilkuilla mitä teijän blogeista löytyy! Sinne saa kyllä edelleen käydä kertomassa itsestään jotain, jos se on jäänyt vielä tekemättä... Ja muutenkin, kommentit, postausideat ja kehitysehdotukset ovat aina enemmän kuin tervetulleita!

Ehei. Valitettavasti en oo ulkomailla. Oon Oulussa. Teinkin toissapäivänä yllättäen strategisen peliliikkeen noin klo 23 ja päätin lähteä seuraavana aamuna Ouluun siinä vähän ennen kuutta, aamulla. (Jos joku jäi nyt pohtimaan siellä, että miten oikein näitä päiviä elän, niin julkaisin tuon toissapäiväisen postauksen vasta eilen, jo täällä ollessani. Olin kuitenkin kirjoittanut sen jo toissapäivänä, mut en sitten alkanut kirjoittaa koko systeemiä uusiksi... Selkeetä.) Sain siis noin kuusi tuntia aikaa pakata ja nukkua, mutta katsoin tämän järkevämmäksi vaihtoehdoksi, kuin järjestää perjantaina kyyti rautatieasemalle, raahata junassa koiraa ja kolmea laukkua, sen jälkeen ahtautua vielä romuine kaikkineni poikaystävän autoon. (En oo muuttamassa tänne vielä, kuulosti vähän liiottelulta, mutta esim. toi iso kameralaukku ei oo mikään helpoin juttu kuljettaa, mutta silti sitä pitää ihan vaan kaiken varalta raahata mukana.)

Nyt sain kyydin isältä, joka heitti minut suoraan poikaystävälle, niin säästyttiin monelta välivaiheelta, myös siltä junalipun ostamiselta, jota kammoan. Oon kerran meinannu myöhästyä junasta, vaikka olin ostamassa lippua puolta tuntia aiemmin. Kerran yksikään aseman lipunostomahdollisuuksista ei toiminut. Netistä ostaessani lippu ei koskaan tullut tekstiviestillä, vaikka sen piti tulla. Onneksi vahvistus tuli myös sähköpostiin ja onneksi minulla sattui olemaan just uus älypuhelin, jonka näytöltä lippu oli sitten suht. helppo lukea. Jostain syystä nyt sitten välttelen tuota junassa matkustamista, ylläri.

 Ajattelin nyt sitten edustaa vähän ja laitoin collegehousujen tilalle hameen. (Tai no, kun siinä kasin pintaan ilmestyin niissä housuissani ja hiukset pystyssä poikaystävän oven taa, niin sen ekat sanat oli jotain tyyliin "Tulitko tänne nukkumaan?". Sanoin "Jep!" ja painuin peiton alle. Toinen reppana lähti töihin ja minä nukuin puolille päivin. Tarkennan nyt sitten, että illaksi sitten tosiaan vähän panostin. Kiharsin jopa hiuksiakin vähän. Oon vähän koukuttunut näihin kiharoihin. (Oon siis lopultakin löytänyt kiharrinlaitteen, joka on kovempaa kamaa kuin nää hiukset. Kiitos kiharoiden, hiukset näyttää koko ajan laitetuilta, mutta toisaalta ei liikaa. Ja koska voin olla parikin päivää pesemättä hiuksia, ei tuo hiusten polttaminen ole edes jokapäiväistä.

Sukkahousut tosin on nyt ihan sisähommia, ulkona on nimittäin melkein -20 astetta pakkasta.

Pieni avautuminen

Teitä lukijoita on kertynyt tässä ihan huomaamatta mukavasti. (Ja selvennykseksi, että lukijalla tarkotan kaikkia teitä, jotka täällä enemmän tai vähemmän säännöllisesti näitä enemmän ja vähemmän mielenkiintoisia höpötyksiä seuraatte, en pelkästään bloggerin listaamia lukijoita.) Haluaisinkin nyt kovasti kuulla, ketä siellä ruudun toisella puolen on! Olisi kiva, jos kertosit jotain itsestäsi ja (sitten päästäänkin tähän työttömän joutilaaseen elämään) linkittäisit oman blogisi, jos sellainen löytyy. Kävisin mielelläni vastavierailulla, jos vaikka löytäisin uusia suosikkeja! Nyt kun on tätä ylimääräistä aikaa...

Heh, minua huvittaa välillä tää minun raportointi tästä elämästä. Voisin ihan hyvin kopioida saman tekstin joka postaukseen, vaihtaisin vaan kuvat. "Tänään olin kotona ja söin suklaata. Liikuin kerran, postilaatikolle ja takaisin." Onneks nuo joululta jääneet suklaat alkaa olla jo vähitellen loppu. (Tosin viikonloppuna oon menossa poikaystävän luo, missä on vielä kaapillinen herkkuja. Joudun ehkä pyytää sitä piilottamaan ne johonkin tai naulaamaan sen kaapin kiinni.)

Onneks oon sentään työtön, joten minulla olisi teoriassa aikaa liikkua hiukan enemmän, niin että kuluttaisin kaiken tuon suklaasta tulleen kalorimäärän samantien. Mutta vaan teoriassa, koska käytäntöhän on ihan toinen. Nyrkkisääntönä tässä työttömyydessä on, että ylös ei nousta ainakaan ennen kymmentä. Sen jälkeen heräillään siinä aamupalan, lehden ja ostos-tv:n parissa sinne puolille päivin, jonka haahuillaan vielä vajaa tunti, minkä jälkeen päivän kohokohdan eli postin voidaan olettaa tulleen laatikkoon. Sitten tehdään se pakollinen postinhakureissu, jonka jälkeen voidaan kirkkain silmin selittää, että on ulkoiltu.

Tämän jälkeen luetaan kaikki mahdollinen, myös ne joita et aikaisemmin huomannut olevan olemassakaan. Sitten kello alkaa olla jo riittävästi siihen, että se ostos-tv ja supervoittojahtipuhelinpelit vaihtuu siihen ah, niin ihanaan Dr Philiin, mistä lähteekin sitten hyvä tv-putki Pulmusten ja illallisten kautta aina tarvittaessa C.S.I Miamiin saakka. Salatut elämät oon kyllä jotenkin hämärästi onnistunu välttää. Ehkä siksi, että ne on vielä käsittääkseni joulutauolla, mutta yleensä oon tuohon aikaan lenkillä. (Tää nyt on vähän liian aktiivista, joten ohitetaan se vaihe sujuvasti.) Ja jokaisessa välissä käydään sitten tarkistaa FB mahdollisten uusien päivitysten varalta, samoin kuin blogger.

Joo, minusta tuntuu, että niin lepposta kun tää työttömän elämä onkin, niin ei ehkä oo minun juttu. Alan olla jo tämän työnhaun kanssa niin epätoivon partaalla, että oon harkinnu vakavasti, että haen keväällä opiskelemaan. (No okei, myönnän, että en oo vielä ottanu tässä työnhaussa niitä järeämpiä keinoja käteen. Ja oon saattanu jättää hakematta muutamaa tarjolla ollutta kebabtarjoilijan paikkaa...)

Täällä hymyssä suin muistelen sitä, miten meille opintojen alussa sanottiin, että kun te valmistutte, Suomessa on nousukausi ja töitä riittää. Ja toinen, kyllä tällä todistuksella hommia löytyy. No, eipä oo vielä löytyny. Mutta vika on luonnollisesti minussa, kun halusin suorittaa opinnot normaaliajassa ja kunnialla loppuun, enkä tehnyt jotain osa-aikatyötä koulun ohessa ja hankkinut näin näyttöä siitä, että osaan ylipäätään tehdä töitä. Phuu, avautuminen suoritettu!

Muistakaa hei käydä kertomassa itsestänne tai heittämässä linkkiä blogiinne! Minä jään tänne odottelee!!

Aurora Borealis

Bongasin eilen illalla, joskus kymmenen aikoihin kaverin FB-päivityksestä, että kylällä ois makeet revontulet. Menin pihalle, mut pettymyksekseni totesin, että hädin tuskin erotin sitä vihertävää taivasta savupiipusta nousevasta savusta. Kauheen pettymyksen valtaamana ryntäsin välittömästi vinkumaan kaverin päivityksen yhteyteen, että ei meillä täällä kahden kilometrin päässä vain mitään näy. Olivat kuulema just sillä toisella puolen kylää.

Eipä auttanut kuin vetäistä toppatakkia ja karvalakkia niskaan ja hypätä autoon. (Meinasin unohtaa muistikortin tietokoneen sisään, ei ois ollu eka kerta. Tarvisin ehkä jonku varamuistikortin kulkemaan jatkuvasti kameralaukussa.) Tein sitten kompromissin ja ajelin paikkaan, josta näkyi joka puolelle kylää. Paikallisen laskettelukeskuksen pihalle.

En tietenkään ottanu taskulamppua mukaan, joten rämmin sitten ensi alkuun yhden lumipenkan yli, kun on hoksannut, että viiden metrin päästä olisin päässyt poljettua reittiä. Ja luonnollisesti jalassa oli tennarit, ensimmäiset kengät, jotka lähtiessä tuli vastaan. Hyvä valinta, kun pakkasmittari näytti viittätoista astetta... Hyvä juttu oli se, että pakkasen vuoksi se lumi ei koskaan ehtinyt sulaa sinne kenkään. Ja kun en ollut ottanut sitä jo aiemmin mainittua taskulamppua, niin jouduin sitten säätää kameran asetuksia ja jalustaa sormituntumalla. Ihan hyvä valinta sekin, tuota pakkasta ajatellen siis. Ja se, että ekat lapaset, jotka mukaan nappasin, oli vielä vähän kosteat iltalenkin jäljiltä. Nää äkkilähdöt ei selkeestikään oo minun juttu.

Olin ottanut muutaman kuvan haaleista revontulista ja olin lähellä luovuttaa, kun yhtäkkiä taivasta ilmestyi halkomaan upea vihreä viiva, joka sitten vähitellen levisi laajemmalle. Tuossa vaiheessa olin keksinyt juosta itse kameran eteen muutamaan otteeseen ja saanut sormet ja varpaat lämpiämään sen verran, että sain napattua vielä illan (tai yön) parhaat otokset ilman pelkoa raajojen putoamisesta. (Ja kuinka aloinkaan haaveilla kunnon laajakulmaputkesta...)

Kannatti käydä, toivottavasti näitä revontulisäitä nähdään pian uudestaan. Polttelee nimittäin kiivetä tuonne uudestaan, tosin tällä kertaa paremmin varustautuneena. Ja nyt kun osaa säätää asetukset suunnilleen heti oikein, ettei mee puolta tuntia pelkästään kokeiluhommiin. Onko joku muu yhtä innostunut revontulista ja bongaillu niitä vielä tälle talvea? Ja jos teillä ylipäätään on yökuvia, niin kävisin mielellään vilkuilemassa...

Perjantai on nykyajan maanantai

 Huh, mikä ilta! Käytiin tännään äitin ja pikkusiskon kanssa teatterissa Kajaanissa. Tanssii Houstonin kanssa kertoi alkoholisti-isän elämästä, rankkaa matskua, mutta hyvä esitys. Varsinkin elokuvan loppu oli melko ahdistava. Kiva yhdistelmä siihen, että kun lähdettiin ajelee kotiin päin, meidät ohjattiin kiertotielle. Tarkistin saman tien netistä ja selvis, että henkilöauto oli ajanu just päin rekkaa. Nopee soitto pikkuveljelle, että onhan se elossa. Oli onneks onnellisesti kotona. No, ehdittiin jo sitten melkein kotiin saakka, kun puhelin soi ja samainen pikkuveli sieltä soitteli, että mitä tehään, ku koira kouristelee. En sitten hädissäni osannu antaa muuta ohjetta kun soittaa eläinlääkärille. Oli ehkä pisimmät kymmenen minuuttia kotiin, mutta onneks pihassa Terri tuli iloisesti vastaan. Mikä ikinä se oli, niin meni onneksi itsestään ohi.

En enää tiijä mitä muuta hauskaa tänään tapahtuu. (Heh, onneks tätä päivää on jälellä enää se vartti.) On tänään kuitenkin tapahtunu jotain mukavaakin. Tää kuva saattaa antaa pientä vihjettä... Teatterireissulla ehittiin pyörähtää pikaisesti musiikkiliikkeessä hakkee minulle kitara. Voinko nyt jo sanoo harrastavani kitaransoittoa? Ainakin toiveissa ois nyt ihan oikeestikkin oppia toi homma, lisää nimittäin melko paljon motivaatiota se, että oon maksanu tuosta vehkeestä. (Tai äiti on.)

En oo vielä kauheesti ehtiny soitella, koskapa tää ilta oli vähän sekava kaikkine kommelluksineen. Mutta viikonloppuna tai viimestään ens viikolla minulla on taas sitten aikaa kerrata taas niitä sointuja, jotka oon ehtiny tässä parin viikon aikana unohtaa... Huh, saisivat jo alkaa jäädä tuonne selkärankaan niin, että ne pysyis siellä, vaikka en just ihan joka päivä soittais.

Pakko vielä loppuun kertoa minun takkisählingistä. En ollu yhtään suunnitellu ostavani uutta takkia, vaikka sellaista kyllä itse asiassa (tavallaan) tarvitsin. Sokoksella äitiä odotellessani iskin sitten välittömästi silmäni yhteen sen ah, niin kalliin kuuloisen "Uutta!"-kyltin alta löytyvään yksilöön. Äiti lupas osallistua kustannuksiin ja niin me lähettiin kassan kautta ulos. Meillä oli sitten noin vartti aikaa käydä Prismassa ennen teatteriesityksen alkua ja juostiin sitten vahingossa just sitä käytävää pitkin, missä oli takit alennuksessa. Ja eiköhän se sama yksilö roikkunut siellä sitten -30 prossan alessa. Onneks näin työttömänä ei oo ihan justiin tuon rahan kanssa, muutama kymppi sinne tänne...

Kotioleilua

Alan vähitellen tylsistyä tähän työttömän arkeen. Etenkin, kun ainoot ihmiset joita nään (äitin ja isin lisäksi) on ne, jotka tulee iltalenkillä vastaan. Tänään meinas iskee jopa ylisosiaalisuus, kun soitin hierojalle varatakseni ajan. No, valitettavasti seuraavat vapaat ajat oli vasta joskus hamassa tulevaisuudessa, joten luovutin. Jos tää hartiajumi nyt jatkuu sinne saakka, niin todennäköisesti oon sahannu pääni irti ennen sitä. Viime yön vietin jossain puolihorroksessa buranasta unelmoiden, mutta en koskaan päässy niin hereille, että olisin sitä hoksannut alkaa etsiä.

Huomenna pääsee onneks tuulettumaan, kun suunnitelmissa ois lähteä käymään Kajaanissa teatterissa. Muut minun ikäiset tuulettuu perjantai-iltana baarissa. Mutta hei, minun henkinen ikä (Tein oikeesti yhen testin tässä viikko sitten.) on kuitenkin  27 vuotta, eli suunnilleen se ikä, kun vietän viikonloppuni vauvanvaippoja vaihtaen. (Tässä on silleen pieni ristiriita, että kun oon tehny joskus aikoinani (ehkä ala-astella) laskelman, jonka mukaan oon naimisissa, kun oon 25 ja eka lapsi syntyy siinä reilu vuoden päästä naimisiinmenosta, niin miten tää toimii, jos toi henkinen ja fyysinen ikä ei mee käsi kädessä?)

Ja siihen työttömän arkeen palatakseni, huomaan nyt, että joudun keksimällä keksimään itelleni tekemistä. Oon alkanu lukea, mitä harrastan nykyään ihan tosi vähän. Yhtenä iltana luin Taikatalven, sitten toisena päivänä Kohtalona Seilin saari, joka on ehkä surullisin lukemani kirja koskaan. En muista, että minulle ois käyny koskaan aiemmin niin, että ois pitäny lopettaa lukeminen kesken, koska en nähny enää mitään, ku itkin niin paljon. Tänään luin loppuun Katja Ketun Kätilön. (Luin jopa Suomen Kuvalehden, kun en enää muutakaan tekemistä keksiny.)

Lisäksi oon yrittäny taas opetella piirtää uudestaan. Nyt ootan pakkasta, että ulkona ois kirkkaampi keli valokuvata. Sisäkuvausta harrastin jo tänään. Käyn tarkistaa blogit kolme kertaa päivässä. Myös ne, joita en oikeestaan normaalisti seuraa. Syön, koska minulla ei oo muuta tekemistä. Ja laitan ruokaa! Onneks myös harrastan liikuntaa nykyään ehkä noin viisi kertaa aiempaa enemmän, koska minulla vaan ei oo muuta tekemistä.

Tää on ihan kivaa, toistaiseksi. Mutta hei pliis, ei ne työt nyt yhtään pahitteeksikaan ois. (Tää alkaa olla oikeesti jo vakavaa, mietin nimittäin ihan tosissani, että hakisin keväällä taas opiskelemaan...)

Luonnoskirja tarjouksessa

 Kävin eilen kaupungilla hoitamassa asioita. Hain pankista elämäni ensimmäisen oikeen, luottokortin, oon siis nyt lopultakin aikuinen. Sen kunniaksi (tai ehkä toisin päin) kävin myös työkkärissä tekemässä tulevaisuuden toimintasuunnitelman minun työllistämistä ajatellen. Ja koska sain tälle vuodelle ensimmäisen muistettavan päivämäärän (seuraavan työkkärivierailun), päätin käydä ostamassa kalenterin. Siinä kalenteri kourassa kassoja kohti kävellessäni törmäsin siihen "ALE" -pöytään. Tänään kävelin paikallisen ostoskeskuksen (Alko naurattaa tuo sana ostoskeskus tässä yhteydessä...) läpi pysähtymättä, koska mietin vaan sitä, että työttömänä ei minun käsityksen mukaan kannattais kauheesti sortua näihin aleihin, etenkään kun mitään ei oikeestaan tartte.

Nyt koin kuitenkin valtavaa tarvetta ostaa luonnoskirjan. Ehkä siksi, että sen kansi oli niin kaunis. Ja ehkä siksi, että sen hinta oli noin puolet alkuperäisestä. Tai ehkä siksikin, että siinä kuminauhasysteemi kirjan kiinnipitämiseksi. Sen tiedän, että en ostanut sitä siksi, että minulla ei olisi luonnoskirjaa, vaikka sen syyn itselleni siellä kaupassa sanoin. Oikeasti tarkoitin, että minulla ei ole näin nättiä luonnoskirjaa. Ja kun olin voitolla tässä pääni sisäisessä kamppailussa, unohdin kokonaan, että en ole piirtänyt noin kolmeen vuoteen.

Aloitin bloggausurani sarjakuvablogaajana joskus muinoin, ennen kuin joka toisella vastaantulijalla oli blogi. (Ainakaan en silloin itse tiennyt muita bloggaajia, kuin kaverini, joka piti sarjakuvablogia ja sai siis houkuteltua minut mukaan.) Todennäköisesti sitä blogia ei kukaan myöskään lukenut ja homma kaatui lopulta viimeistään skannerin puutteeseen. Ja kun sitten keksin valokuvauksen, luovuin piirtämisestä lähes kokonaan. Oon siinä ihan kelpo, ehkä keskivertoa parempi, mutta samalla oon niin mielettömän itsekriittinen, että tekeminen on enemmän tuskaa kuin huvia.

Ja vaikka monet merkittävät taideteokset onkin syntyneet tuskan kautta, niin se ei oo minun juttu. Nyt aattelin kuitenkin kokeilla palata kynään ja paperiin suht kevyellä otteella. (Mut kuitenkin niin, että ostin oikeesti hienon luonnoskirjan, että se painostais minua tekemään oikeestikkin jotain.) Pidän kuitenkin mielessä, että tämä on vain luonnoskirja, ja luonnoksen ei tarvitse olla se lopullinen työ. (Todennäköisesti minun luonnokset ei sellaisiksi koskaan päädy, mutta se nyt on sivuseikka.) Lisäksi nyt minulla on oikeesti aikaa sen verran paljon, etten voi saada kiireestä tekosyytä.

Päivän projekti

Täähän ei varsinaisesti ollu mikään minun projekti. Minä keskityin seisoo hangessa, kun Jussi lapioi ja rakenteli piknikpöydästä ja laiturista hyppyrinnokan. Isä ja moottorikelkka auttoivat vauhtien kanssa. (Oishan se ihan liian helppoa mennä mäkeen, esimerkiksi tuonne laskettelukeskukseen parin kilometrin päähän.) Minun tehtäväksi jäi tosiaan juosta siellä hangessa, kaivaa lunta kengästä ja tärkeimpänä sitten painaa laukaisinta suunnilleen oikealla hetkellä.

Ja tässä on lopputulos ja päivän paras kuva:

Yksityiskohtia

Pieniä yksityiskohtia päivän mummulanreissulta. Joskus on vaan mukava lähteä kameran kanssa ulos sen enempää suunnittelematta ja löytää hauskoja pintoja ja muotoja. (Nää kuvat nyt meni ainakin omalla näytöllä ihmeelliseksi mössöksi jossain vaiheessa, mutta sehän kuuluu tähän asiaan. Muuten vois mennä vahingossa liian laadukkaaksi tää tekeminen.)

Päivä kuvina

Tää minun päivä kuvina on vähän köyhä, ei kuvallisesti vaan toiminnallisesti. Mutta sitähän se työttömän arki on. Kotona hengaamista. Yritin välttää kuvia itestäni, koska en todellakaan jaksanut alkaa meikata tämän postauksen takia. Sitä paitsi sehän olisi ollut huijaamista, vaikka myönnän, että se kävi mielessä sekunnin murto-osan ajan. Viimeksi kun tein tämmösen joskus aikoja sitten, niin kehitin pakkomielteisesti kaikkea tekemistä, etten olisi istunut koneella koko päivää. Nyt en tarkoituksellisesti kehittänyt mitään ylimääräistä. Tää on silleen vähän vajaa, että unohdin ikuistaa muutamia pikkujuttuja, mut mahtaako olla niin justiin esim. joku päiväkahvi, joka sitä paitsi aiheutti jäätävän turvotuksen ja muistutti siitä, että miks nykyään välttelen sitä kahvia.

Ja tosiaan, koska oon työtön ja luovutin kämppäni pikkuveljelle, jolla on varaa maksaa siitä vuokraa, niin en oikeestaan asu nyt missään. Oon tällä hetkellä täällä porukoilla, joten tää päivä ois ollu melko paljon erilainen, jos oisin ollu kämpillä. Sillon oisin istunu vaan koneella ja kahtonu telkkaria. Hehe...

Heräsin jotain ennen kymppiä. Oon onneks onnistunu pittää tuon unirytmin suht. järkevänä, vaikka oonkin työtön. Näytän aamulla ihan jäätävältä (ja poikaystävän mielestä söpöltä, väittää, että se ei oo kettuilua), joten aamunaamalle meni sensuuri päälle. Pidin heti aamusta tiukan puolen tunnin keskivartalo- ja käsilihastreenin. Keskivartaloa oon treenannu pitempään ihan sen vuoksi, että selkä menee kipeeksi, jos en tee mitään. Toi kahvakuula on nyt sitten ihan uus juttu. Joululahja pikkuveljeltä. (Kiitti vinkistä, Jussi... Okei, myönnän, että se voi olla kosto siitä, että ostin sille vastaavan viime vuonna. Tosin yli tuplasti painavamman. Heh.)

Keskivartalon treenaan nykysin pääosin hulavanteella ja oon todennu parhaan ajan sillä treenaamiseen olevan ennen aamiaista. (Voinko nyt lisätä blogini kategoriaan "treenaaminen"?) Sen jälkeen ahdan ruokaa suuhuni sitä tahtia, että mahdollinen parinkymmenen minuutin sessio ei mee läpi ilman vellovaa tunnetta mahanpohjassa. Sitä paitsi aamulla telkkarista tulee morsiandieetit ja nuorennusleikkaukset, joitten tahtiin on hyvä vatkata. Oon treenannu tällä hulavanteella marraskuun lopusta saakka ja jouluna kuulin poikaystävältä, että oon keskivartalon kunnossapidon lisäksi myös kiinteytyny. Perus vatsa- ja selkälihakset ei oo saanu aikaan tämmöisiä näkyviä tuloksia (?), joten oon kyllä enemmän kun tyytyväinen tuohon vehkeeseen. Nyt en tehny reissussa pariin viikkoon tuolla ollenkaan, mutta en tehny myöskään korvaavia "perinteisiä" lihastreenejä, mutta selkä ei alkanu missään vaiheessa hajota. Aiemmin jo viikon treenamattomuus alko tuntua kipuna. (Jep, nyt ainakin luokittelen tämän myös treeniblogiksi. Kuukauden päästä sitten kahvakuulatuloksia...)

Eiköhän siinä ollu treeniblogia hetkeksi... Sitten nopea suihku (josta ei valitettavasti oo kuvaa), löhövaatteet (ylläri) päälle ja aamupalalle. Minun aamukahvin korvaa usein kaakao. (Tai siis en oo varmaan ikinä juonu kahvia aamulla, ei mee alas.) En tiijä mistä tää on lähteny, mutta oon juonu aamukaakaon niin kauan kuin muistan. Kotoa muuttamisen jälkeen toi on vähän jääny, mutta täällä käydessä se vaan jotenkin kuuluu asiaan. Otin leivästäkin kuvan, mutta aattelin, että ehkä minun ei tarvi julkasta molempia. Kaikkee ei sentään tarvi esitellä.

Sitten tietty paikallisesta sanomalehestä sarjakuvat. Okei, luin myös uutisen Mäkäräisen Kaisan eilisestä osakilpailuvoitosta (ampumahiihtoa, jos joltain on menny ohi). Teen nyt nolon paljastuksen aiheeseen liittyen. Oon aina ollu hyvä liikunnassa, yläasteella tokarissa oli kymppi. Yleisurheilussa olin kaikissa lajeissa vähintään hopealla (vaikka toki pikkukylällä ei niitä vastustajia niin kovin kauheesti ollu). Pelasin jalkapalloa ja jääkiekkoa poikien kanssa (koska tyttökavereita ei kiinnostanu, paitsi ehkä välillä se jalkapallo, koska se oli oiva keino päästä hengaa poikien kanssa). Mut on yksi laji, jota en vieläkään kykene osaamaan. Se on hiihto.

Osallistuin hiihtokilpailuihin ja olin kyllä aina toisella sijalla, huolimatta tekniikan täydellisestä puuttumisesta. Hiihdin vaan niin täysiä, että kovalla kunnolla pysyin kiinni hopeassa, mut kultaa en koskaan saanu. Se ei kyllä silleen oo mikään ihme, koska Sara, joka aina voitti, harrasti hiihtoa. Mut se on ihme, että en koskaan sitä tekniikkaa oo oppinu, vaikka meillä koko suku on hiihelly siitä saakka, kun on oppinu kävelee. Ei nyt kilpailutasolla, mut kuitenkin. Lisäksi meijän yläasteen liikunnanopettaja oli entinen SM-tason hiihtäjä tms. Ja miten tää avautuminen nyt lähti tuosta Kaisasta (jos joku vielä muistaa sinne saakka), niin sekin on yrittäny opettaa minulle sitä hiihtoo. (En kuitenkaan syyllistäis Kaisaa millään tavalla, minulla vaan sattuu olemaan ilmeisesti joku asian selittävä geenivirhe, niin ei siinä paljoo treeni auta.)

Oon päässy nyt johonkin puoleen päivään saakka tässä minun kuvahommassa, mut älkää vielä sulkeko sitä välilehteä siellä. (Iltapäivän ja illan tuijotin vaan telkkaria, joten sieltä ei pitäs olla tulossa mitään romaaneja enää.) Aamupäivästä soittelin taas vaihteeksi pianoa, ihan kiva vaihteeksi. Kitaransoitto on kivaa, mut soitan vielä ykkösvaihteella, niin mukana laulaminen meinaa olla hiukan laahaavaa. Pianon kanssa voi sitte päästellä kunnolla. Lounaaksi tein itelleni munakasta. Siinä yks ruoka, joka ei kans meinaa onnistua minulta. Jos vertaisin tätä urheiluun, niin ois melko sama kun hiihto. Samoin kuin maailman helpoin ruoka, kaurapuuro.

Kotona asuminen on silleen rankkaa, että posti pitää hakkee kahdensadan metrin päästä. Ei vaan itse asiassa kotoa lähdettyäni oon asunu kolmessa asunnossa, joista vaan yhteen on kannettu posti sisälle saakka. Ja tekkee ihan hyvää käydä välillä raikkaassa ulkoilmassa, ees sen postinhakureissun ajan. Batmankin tykkää, kun saa ulkoilla. Ja kiusata Terriä, joka reppana joutuu olee päivät häkissä pihalla.

Illalla lähettiin isän kanssa uhmaamaan tuiskua ja käyttää koiria lenkillä. Muuten ilta menikin pitkälti televisiota katsellessa, kuten jo aiemmin sanoin. Mut toistan, koska minusta tuntuu, että puolet teistä skippas tuon puolen välin avautumiset. Illalla tein vielä mustikka-luonnonjugurtti -hösseliä ja kävin suihkussa, taas. Lämmin suihku on minun pahe, mut oon kyllä nyt oikeesti yrittäny miettiä siellä vedessä lilluessani niitä ydinvoimaloita, jotka minun takia on jouduttu rakentaa.

Tietty skippasin tuosta lopusta tämän blogin päivityksen ja yöpalan, jonka just jouduin hakkee, koska mahaan iski yhtäkkiä joku jäätävä kouristus, jonka arvelin johtuvan sitten siitä, että en syöny tarpeeksi tukevaa illallista. Oonhan kuitenkin treenannu tänään niin tiukkaan...

Vapise, Jimi Hendrix!

 
Minulla kun on nykyään ollu tätä ylimääräistä aikaa, niin oon alottanu uuden harrastuksen. Oon haaveillu kitaransoiton osaamisesta suunnilleen niin kauan kuin jaksan muistaa. Ainoot kitaransoiton oppitunnit on yläasteen musiikintunneilta, jolloin opeteltiin soittaa hepokatti. Siihen vaaditaan ehkä just ja just ne kaks sointua, joten ei mikään mahdoton tehtävä. Hepokatin innoittamana oon aina sillon tällön alottanu tämän harrastuksen pikkuveljen kitaraa lainaten ja opetellu jonkin uuden soinnun, jonka oon sitten seuraavalla oppitunnilla eli noin vuoden päästä joutunut opettelee uudestaan. Jännä juttu, ettei tää taito kehity treenaamatta.

Nyt on tosiaan tullu hengailtua täällä poikaystävän luona ja sillä aikaa, kun se on töissä tai pelaa jedipeliä, niin oon joutunu kehittelee itelleni jotain tekemistä. Ja voitte nyt sitten kuvitella, että tällä kertaa tää kitaransoitto on ollu hiukan aktiivisempaa kuin aiemmilla kerroilla. (Jotain hyötyä noista jedihommistakin...) Osaan jo muutamia biisejä niin hyvin, että oon uskaltanu harkita oman kitaran hankkimista. Itse asiassa, minulla on toi porukoitten valmistujaislahja vielä saamatta...

Yhden virheen oon tehny. Aloitin samaan aikaan kynsienkasvatusharrastuksen. Minun oikean etusormen (eli rämpytyskäden, tää vika kuva on käännetty peilikuvaksi visuaalisista syistä, jos joku jäi nyt siellä pyörittelee mielessään vasenta ja oikeeta) kynsi otti ja repesi. Vasemman käden kynnet taas haittaa hiukan noitten kielten painamista. Nyt pitäis sitten valita kynsien ja kitaran välillä. Taidan kuitenkin päätyä kompromissiin ja valita kitaran sekä plektran ja astetta lyhyemmät kynnet.

P.s. Nerokkain joululahja, jonka annoin, on tää JumpIn! Jotenki salakavalasti tuo poikaystävän yksilö saattaa aina vahingossa kiivetä minun päälle, mikäli se sattuu jäämään lojumaan jonnekin. Ainakin siihen saakka, että saan jostain oman...

Jedilesken paluu

 

Aivan kuten uhkailinkin, torstai-iltana tuli rikottua tuota toimivaksi todettua lökäpöksylinjaa. Suunnaksi otettiin siis Raahe ja kaverin valmistujaispippalot. Oon saanu viimeisen reilun kolmen vuoden aikana kutsuja Raaheen ties mihin kissanristiäisiin, mutta nyt vasta etenin perille saakka. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, vaikka kyseinen kylä on kuulema selkeästi enemmän kesäkaupunki kuin tammikuun alun turistikohde. Me skipattiin jatkobileet keskustassa, mutta sen verran turisteja oltiin, että pyörähdettiin vanhan Raahen puolella. Paikallisten kommentit oli lähinnä tyyliä "ketä tämä nyt kiinnostaa", mutta minä en kuunnellut, koska keskityin näkemään niitä vanhoja taloja nenä kiinni ikkunassa. Kotimatkalla suunniteltiinkin (tai lähinnä minä suunnittelin) kesälle sijoittuvaa Raahenreissua.

Myös eilen poistuttiin kotoa ihmisten ilmoille. Ajatuksena oli mennä poikaystävän kaverin luo katsomaan jotain leffaa, jota ei sitten kuitenkaan katsottu. Todettiin nimittäin kellon olevan niin paljon, että ei ehditä enää yöelämään, jos laitetaan parin tunnin elokuva pyörimään. Sitä paitsi puolet minun kavereista soitteli vähän väliä jostain päin Oulua, että missä oon, mitä teen. Lopulta kuitenkin vaan istuttiin ja kerrottiin armeijajuttuja niin kauan, että pilkkuun olisi ollut vain hetki. Lähettiin sitten ajelee kotiin nukkumaan. Melko onnistunut ilta, sanoisin.

Ei oikeesti mitään käryä, miten tuo miekka noihin kuviin on päätynyt, mutta se ei siis kuulunut asuun. Ja miekka ei siis ole minun. Valitettavasti en oo jedi, mutta jonkun pikkuisen droidiapulaisen ottaisin kyllä mielelläni siivoomaan ja tiskaamaan.

Nyt täytyy alkaa hiillostaa tuota jediritaria kauppaan. Täällä ei oo mitään syötävää, ja tänään minulla tekee mieli aamupalaa poikkeuksellisesti jo näin puolen päivän aikaan.

Päivän asu -deja vu

Torstaina unohettiin kauppaan lähtiessä molempien avaimet sisälle. Normaalisti muistutan niistä joka kerta, kun astutaan ovesta ulos, mut tällä kertaa ajattelin, että se avaimista jankuttaminen on varmasti tosi ärsyttävää. Että oonpa hiljaa. Samaan aikaan selän takaa kuulu, miten ovi paiskautu kiinni ja sitten "onko sinulla avaimia?". No, arvatenkaan ei ollu ja niin oltiin romanttisesti ulkona. Onneks meillä oli sentään auton avaimet, joten päästiin hakee syötävää. Hyvä ruoka, parempi mieli. Ja onneks poikaystävän porukoilla tuossa vartin ajomatkan päässä on vara-avain.

Tehtiin sitten jäätävän hyviä kotihamppareita (aamupalaksi kello neljä iltapäivällä)! Sekä broilerilla että lihapihvillä. Ja luonnollisesti en tietenkään jaksanu ees syödä kaikkea, joten syötin sitten puolet lihapihvihampparista Batmanille. Tomaatit se jätti, kaiken muun söi. Valitettavasti. Sen hengitys haisi nimittäin aamulla ihan jäätävän pahalle. Yritin neutralisoida sitä maidolla, mut en oo ihan varma, että helpottiko vai pahensiko se asiaa. Hajun syyksi pistettiin kevytmajoneesi.

Tänään muuten syötiin aamupala jo kolmelta iltapäivällä. Hirvenjauhelihapihvejä ja perunamuussia. Lähettiin nimittäin sinne poikaystävän porukoille palauttaa lainassa ollutta autoa ja vara-avaimia. Ne vara-avaimet muuten unohettiin ottaa sinne mukaan. Lounaaksi syön tässä parhaillaan daimsuklaata ja illallinen aateltiin hakee kiinalaisesta. Tykkään tästä meijän loma/työttömyyselämästä.

Illaksi oltiin tehty suunnitelma pienestä road tripistä Raaheen valmistujaisjuhlille, mutta sen sijaan, että olisin kiskonut mekkoa päälle, niin löysin itseni pesuhuoneesta saksimassa hiuksia. Leikkasin hetken mielijohteesta latvoista kymmenen senttiä, jota ylläolevassa kuvassa yritän hyvin epäonnistuneesti esittää. Vasemmanpuoleisessa kuvassa rajaus jää reilusti latvojen yläpuolelle niiden lyhentymisestä huolimatta. Oikeanpuoleinen kuva taas on kovin tumma, minkä lisäksi lösötän, mikä saa latvat painumaan liian alas.(Ja kenet yllättää noi ylläolevat kamppeet? Jätin tarkoituksella pois ne kuvat, joissa näky kunnolla noi lökäpöksyt, jotka on nyt siis ollu päällä ehkä kolme viikkoa putkeen... )

Oikeasti halusin esitellä tässä tuota uutta salamaa, mistä jo aiemmin vihjasinkin. Kuvaaminen sisätiloissa kiinnostaa huomattavasti aiempaa enemmän, kun kameran kiinteen salaman sijasta on kunnon vehkeet. Heippa valkoset salamanaamat! (Tai siis heti kun opin sellaisen nätin salamankäytön, heh..)

Nyt on muuten silleen harvinaislaatuinen tilanne, että minulle on päässy näitä kuvia ja postausaiheita jonoutuu. (Jos suomenkieli ei tunne tarvittavaa sanaa, keksin sen ite.) En vaan ehi siirtää kuvia koneelle ja nettiin, koska toi parempi kone pyörittää jedipeliä melko ahkeraan ja sillon, kun jedipeli ei pyöri, niin vietetään parisuhdeaikaa. Nyt tein taktiset ja varasin hetken tuolta toiselta koneelta niin, että sain kuvat siirrettyä, muokattua ja iskettyä nettiin. Nyt sitten voin näpytellä postausta tältä pikkukoneelta samaan aikaan, kun jedit pelastaa universumia. Kätevää.

Ai niin, pakko heittää vielä tähän loppuun yksi hyvä (vaikkakin nyt jo tosin vähän vanha) juttu. Kaveri soitteli tuossa ennen joulua, että oli jostain syystä hakenut googlesta hakusanalla s ä ä l i t t ä v ä ja löytänyt kuvia minusta. Elämäni tarkoitus on täytetty.

Työtön erakko

Aattelin, että tämän hiljaisuuden keskellä vois olla reilua näyttää teille yksi päivän asu, jotta ymmärtäisitte, miksi en juuri täällä oo kauheesti huudellu. Itse asiassa tää "päivän asu" on enemmän kuin pelkkä päivän asu. Tämä on itse asiassa suunnilleen noin viikon asu, joka toimii hyvin kaikissa niissä tilanteissa, joissa minun on tarvinnut astua ovesta ulos. Nämä tilanteet voin itse asiassa luetella melko nopeasti. Käytän Batmanin lenkillä tai käyn lähikaupassa ostamassa maitoa. Tai no, kerran oon käyny näissä kamppeissa myös verkkokauppa.comissa. Ja Kärkkäisellä, koska Verkkokauppa.comista oli kaikki uv-suotimet loppu. (Myös Kärkkäisellä oli hyllyt tyhjinä.)

Huomenna ois tarkoitus pyörähtää kaverin valmistujaisissa Raahessa, en oo vielä päättäny, että mitä sinne päälleni puen. Pesin kuitenkin mekkoni eilen siltä varalta, että tajuan yhtäkkiä, että tämä ei oo ehkä se kaikkein juhlavin yhdistelmä. Huomenna vois kyllä oikeestikkin olla mahdollisuuksia nousta sängystä ennen kolmea ja näin ollen ehtisin ylipäätään pukea jotain päälleni. Pari viime päivää on nimittäin kulunut Game of Thronesin ekan tuotantokauden parissa. Just äsken katoin viimesen jakson ja itkin silmät päästäni ja kirosin poikaystävän, joka minut tuohon typerään sarjaan koukutti. Ja vannoin, etten enää ikinä katso yhtäkään jaksoa kyseistä epäreilua sarjaa. Samalla kuitenkin tiijän, että kun se toinen tuotantokausi pamahtaa ruutuun, niin oon taas koukussa. Ja itkemässä.

Sen lisäksi, että oon itkeny ritareitten ja kuninkaitten vuoksi, oon saanu oikeestikkin aikaseksi jotain. Tein eilen elämäni parhaan jauhelihakastikkeen. Tämä ei oo tosin mikään suuri saavutus, koska tää oli eka kerta kun ylipäätään tein hyvää jauhelihakastiketta, itse. Muuten en ookkaan sitten viettäny aikaa keittiössä, paitsi mitä nyt hakenut välillä suklaata kaapista. Ja sitten piteni matemaattinen tehtävä: Kuinka paljon minun paino lisääntyy, kun suklaasta ei-tykkäävä poikaystävä sai työpaikaltaan noin kolme kiloa suklaata? Juu, tänä vuonna en tehnyt uuden vuoden lupauksia, mutta vuoden päästä lupaan liittyä painonpudottajiin.

Joo ja se vuodenvaihde, josta taisin luvata ottaa kuvia... No, otin kymmenen kuvaa ensimmäisen puolen tunnin aikana, mutta en voi julkaista niitä, koska en halua poikien suuttuvan minulle. Sitä seuraavien tuntien aikana keskityin lähinnä voittamaan Rappakaljassa. Puolen yön aikaan käytiin katsomassa raketteja naapurissa, jossa todettiin menon olevan liian riehakasta meidän makuun ja lähdettiin menee. Tinat unohdettiin valaa, koska meitä alkoi väsyttää niin paljon.

Ja vaikka päätin skipata sen joulun täällä, niin totean kuitenkin, että vuoden käytetyin lahja tähän mennessä on siis todellakin ollut nuo housut. Sen jälkeen, kun laitoin ne ekaa kertaa jalkaan, oon käyttäny kaksi kertaa farkkuja ja kerran sukkahousuja ja muuten ollu kokonaan ilman housuja. Housujen kanssa tasatilanteeseen pääsee tuo kaulakoru, joka on ollu kaulassa yhtäjaksoisesti valmistujaispäivästä saakka. Se tosin on siis yhdistetty valmistujais- ja joululahja, mikä siis tavallaan vie siltä käytetyimmän joululahjan tittelin.

Ai niin, blogin kannalta oleennaisin joululahja täytyy vielä esitellä, mutta tein just niin tiukan setin keskivartalolihastreeniä, että taidan kipaista suihkuun just nyt. Hehe. Sitä paitsi, säästämällä sen myöhemmäksi saan yhden pätevän syyn yhdelle postaukselle. Näin työttömänä erakkona kun noita aiheita ei ole liiaksi asti...