Muutaman viikon takaa...

Lupailin joskus ennen muinoin teille kuvia eräästä aurinkoisen lauantain kuvaussessiosta.. Sain parhaat otokset Vililtä juuri sopivasti ennen tätä minun reissua, joten tässäpä teille ajastettua materiaalia muutaman viikon takaa.

Ei (tietääkseni) suunniteltu kauheasti mitään etukäteen, mitä nyt lähtiessäni vähän vilkaisin peiliin sillä mielellä, että ei iske ahdistus, mikäli kameran eteen päädyn. (Saatoin laittaa pitsitopinkin ihan tarkoituksella, jos oikein muistelen...) Ajeltiin sitten ympäri Kajaania spotteja hakemassa ja niitähän löytyi! Kaikki kuvat on otettu Vilin kameralla, koska se nyt on astetta rokimpi kun minun vanha (mutta kuitenkin rakas!) laitos. Ja luonnollisesti siis kuvat minusta ovat Vilin ottamia ja taas vastaavasti toisin päin. Muokkaukset ovat Vilin käsialaa!

Ja hei muuten, Vili tekee valokuvauskeikkoja käsittääkseni nyt ainakin Kajaanin ja Oulun seuduilla. (Mutta veikkaan, että Vili lähtee mielellään heittää reissua esim. Antarktikselle, mikäli maksetaan riittävästi. Haha, minä ainakin lähtisin...) Voin siis todellakin suositella! Vilin kotisivut yhteystietoineen löytyy pi täältä!

Ja hei, parasta! Vili sai lopultakin pystyyn oman valokuvablogin! Jee!! Nyt joka iikka klikkailee itsensä myös tähän suuntaan!

Maijamehiläinen

Jes, edellisen postauksen video nyt mitä ilmeisimmin toimii! (Siis miten yhden videon tekeminen ja julkaisu voikin olla niin vaikeaa...) Ja toinen jes, oon saanu photobucketini takaisin. (Olin jo suutuksissani poistaa kaikki vanhat postaukseni ja aloittaa koko homman alusta.)

Huh, onpa ollut raskas viikko. Kaiken huipuksi tuntuu siltä, että oon tulossa kipeeksi. Täällä on ollut liikkeellä sekä mahatautia että flunssaa. Todennäköisesti saan ne molemmat. Muuten kai sitä joutais sairastaa, mutta huomenna ois tarkotus pystyä suorittamaan semmoinen kevyt kahdeksan tunnin matka. Ensin autolla ja sitten lentokoneella. Ennen sitä pitäs kuitenkin vielä pakata ja siinä hommassa oon vielä niinkin vaiheessa, etten edes omista kunnon matkalaukkua. Passin sentään oon etsinyt.

Ja hakenut sateenvarjon Kajaanista... Hei ihan oikeesti, jos täällä on nyt kerranki joku lämmin ja vappu ja sitten kun minä kerranki oon jossain reissussa, niin miks sinne sitten on luvattu jäätäviä vesisateita?!

Kuvissa on muuten tämän päivän asua. (Aurinkolasit tosin kuvausrekvisiittaa, taas. Koska kävi hyvin yhteen tuon passin kanssa.) Aamulla satoi kaatamalla vettä, joten ajattelin piristää päivää mehiläispaidalla. Henkinen ikä? No, lapsista oli ainakin hauskaa. Ja minusta keväistä! Lisäksi avasin eilen nahkatakkikauden, mikä on tällaiselle vilukissalle melko paljon. (Muut on korkannu sen jo ehkä vuosi sitten...) Toki alla on vielä muutama kerros neuleita, mutta jos vähentäis vähitellen...

Minä lähen nyt pohtimaan, että mitkähän kengät sitä pakkais mukaan. Ja että mistähän minä sen matkalaukkuni kaivan. Ja mihin ihmeen kassiin saan mahtumaan kameran, yhden lisäobjetiivin, lompakon ja sateenvarjon niin, että se laukku on kuitenkin edelleen helppo kuljettaa mukana ja ei olis liian iso. Ja ois ihan kiva, jos se mätsäis vielä kenkien kanssa ja ja ja... Tai ehkä levähdän tässä vielä ihan pienen hetken.

Ajastin teille jotain kivaa viikonlopulle ja lupaan koodailla heti vapun jälkeen, reissusta palattuani!

Pieni kevätleffa

Jos turhat jaaritukset siitä, miten kaikki ei mee aina ihan suunnitellusti eivät kiinnosta, niin suosittelen skippaamaan tekstin ja hyppäämään suoraan lopusta löytyvään videoon. Mikäli täysin sisällötön videokaan ei kiinnosta, niin suosittelen vaihtamaan kanavaa.
 

Minun on ehkä pakko kirjottaa tää teksti jo nyt, vaikka tämän postauksen se varsinainen juttu vielä latautuu tuolla ja on tällä menolla valmis vasta kolmen vuoden päästä. Nyt on nimittäin se fiilis, kun tekstiä tuntuis irtoovan. (Ainakin sillä perusteella, mitä oon terrorisoinu kavereita tämän asian tiimoilta tänä iltana fb:n chatissa...) Sain nimittäin inspiraation eräästä postaustoiveesta (joita saa muuten edelleen heitellä), mutta ei mennyt ihan niin kuin siellä Strömsössä. Joku vois ajatella, että tää on joku masistelupostaus ja vois taas jättää julkasematta, mutta minusta tää alkaa muistuttaa jo jotain komediaa. Silleen tämän oon ainakin ite ottanu.

Ajattelin kuvata behind the scenes -videon tästä minun luontokuvausharrastuksestani. (Laadukasta videokuvaa tarjosi äidin pokkarikamera...) Ja valokuvauksen kohteena oli, ylläri ylläri, joutsenet. Inspiraatio iski tietenkin kaikista harmainpana päivänä, mutta ajattelin, ettei se haittaisi. Ajatushan se on tärkein. No, oikeastaan siinä vaiheessa olisi pitänyt tajuta, että koko ajatus taitaa olla tuhoon tuomittu.

Ensinnäkin joutsenet olivat jossain kolmen kilometrin päässä nukkumassa. Paitsi ne kaksi, jotka lensivät minun pään yli, mutta samaan aikaan kamera oli vielä laukussa. (Onneksi sentään videokuva ehti pyörimään, vaikkakin tarkennus oli edelleen siellä kolmen kilometrin päässä..) No hei, aina ei voi voittaa. Kuvailin sitten kevättä ylipäätään. Tässä vaiiheessa aattelin, että vastoinkäymiset oli sitten siinä. Videon sisältö poikkeaa vähän suunnitellusta, mutta pikkuvikoja.

Mutta eipä nuolaista ennen kuin tipahtaa ja kaikki muut typerät sananlaskut. Minun kone (tai tarkemmin sanottuna windows movie maker) ilmoitti syrjivänsä .mov -tiedostomuotoja. Kyselin kaikki insinööri- ja nörttiystäväni läpi, mutta kukaan ei oikeen osannu sanoa mitään auttavaa. Sitten siirryin toiseen vaiheeseen ja aloin kysellä uudesta potentiaalisesta läppäristä. Tämä vanha kun oli melko lähellä lentää keskelle niitä vesilintuja siellä rannassa. (Oon melko varma, että kaikki minun ongelmat tässä elämässä johtuu tästä koneesta...)

Kolmannessa vaiheessa ehdotin yhdelle kaverille vaihtoehtoa, että jos lataisin videot YouTubeen ja lataisin ne sitten sieltä omalle koneelle mp4-muodossa. Sain vastaani hyvät naurut, mutta sisäinen nörttini kohensi lasejaan. (Ja hei, yritin kyllä löytää eka jotain muunto-ohjelmaa, mut luovutin.) Ja mitä tässä parasta aikaa nyt teen... Lataan niitä videonpätkiä YouTubeen ja sieltä sitten takaisin koneelle. Seuraavana olisi vuorossa sitten se varsinaisen elokuvan kasaaminen ja taas YouTubeen lataaminen. (Ja siis luonnollisesti tämän postauksen julkaisuvaiheessa tää on jo taakse jäänyttä.)

Vain yhtä nolife kuin minä voi käyttää yhden päivän elämästään johonkin näin turhaan.


Ja kuutta tuntia, kahta hermolomalle häipynyttä ystävää ja yhtä vesilintua myöhemmin:

Pahoittelen tätä täysin valokuvatonta postausta, mutta nuo tämän päivän kuvat ei tosiaankaan ollu mitään maata järisyttävää materiaalia. Jospa tää video korvais muut puutteet, sen verran oon tähän aikaani käyttäny.(Jännä, ettei sitä kuitenkaan videon laadusta pysty huomaamaan...)

EDIT: Näkyiskö se nyt?! 

Väsypäivä

Huh, mikä päivä. Tähän vaikuttaa varmasti osittain myös se, että oon nyt nukkunu kolme viimesintä yötä silleen, että herään ehkä tunnin välein toteamaan, että nyt tuntuis kivemmalta nukkua just toinen poski tyynyä vasten. Ja aamuyöstä sitä herää ja jää kuuntelee, että olikohan se nyt herätyskello joka minut herätti. Eikä se tietenkään ollu herätyskello, vaan taas se vasen poski, jolla on vähän vaikeeta.

Ja sitten kun lopulta pitäs oikeesti herätä, niin sitten väsyttää enemmän kuin illalla, ennen nukkumaanmenoa. Jos vielä ensi yönä jatkan näitten yöllisten poskiongelmieni kanssa, niin toivottavasti huominen on ees vähän vähemmän harmaa kuin tämä päivä. Tuntuu, että silmät ei oo vieläkään auki.

Siinä missä eilen olin tukehtua villakangastakissani, niin tänään olin paleltua. (Saatoin jossain harhassani laittaa myös astetta vähemmän vaatetta kuin eilen...) Tää koleus menee kyllä totaalisen luihin ja ytimiin. Join kupillisen teetä, mutta palelin edelleen. Lopulta kiskaisin päälle varman lämmittäjän, haalarin. Oisin tarvinnu tätä viime talvena, siis vuosi sitten, kun asuin Keltaisessa talossa, jonka sisälämpötilat huitelivat alimmillaan siellä +12 paikkeilla. Ja tää on siis ihan oikeesti totta. Onneksi se halkojen kantaminen ja lumitöiden tekeminen lämmittivät vähän.

Mutta tikulla silmään, joka vanhoja muistaan. Kaikista mieluiten pakkaisin tämän haalarin (niin ihana kuin tämä onkin) kaapin perälle odottamaan ensi syksyä. Kesän lämpö, sinua kaivataan jo kovasti!

Nyt jatkan tätä röhnöttelyäni. Keitän ehkä toisen kupin teetä ja vietän löhöillan telkkaria tuijotellen. En ehkä astu jalallanikaan tuonne rapaan ja vesisateeseen. Batmaniakaan ei huvita.... Ainakin äsken se kävi vain nyrpistelemässä nokkaansa ovella, kun äiti yritti laittaa sitä ulos. Ja silloin on jo tosi koiranilma, jos Batmania ei huvita. Tämä yksilö nimittäin  r a k a s t a a  vettä ja kuralammikoita.

Oon lähössä viikonloppuna koko vapun ajaksi reissuun (harmittaa kauheesti, ku sääkin on näin nätti...) ja ajattelin ajastaa teille jotain siksi aikaa. Nyt siis kaikki postausehdotukset ja -toiveet kehiin! Heti. Tässä on vielä pari päivää aikaa totetuttaa niitä.

Polaroideja

Minulla on vähän orpo olo, sillä kamera lähti isän mukana reissuun. Saan sen onneksi (käsittääkseni) huomenna takaisin, mutta tänään jouduin vähän soveltamaan. Ja itse asiassa, tuo kameran puuttuminen inspiroikin minua edelleen testailemaan tuota puhelimeni kameraa. Oon ladannu siihen jos jonkinmoista kuvaohjelmaa ja suosikki tällä hetkellä on Retro Camera, joka saa tylsätkin kuvausaiheet näyttää mielenkiintoisilta. Ihan vaan esim. tekemällä kuvista polaroideja. (Ja näin huijataan itseä siitä, että on muka oikeasti saanut jotain hienoa aikaan.)

Ei vaan oikeastihan hoin itselleni, että eihän ne hyvät kuvat oo kamerasta kiinni. Ammattilainen osaa ottaa "huonollakin" kameralla erittäin onnistuneita otoksia. Ja kun itsetunto on tällä nostettu huippuunsa, onkin hyvä laskea sitä päätä sieltä pilvistä sen verran alaspäin, että näkee kyseiset kuvat koneen näytöltä. Puhelimen näytöltä kun saattoi kirkkaassa auringonpaisteessa vain arvailla, että mitä siellä kuvassa mahollisesti nyt ois.

Tuolla "valokuvausreissulla" kävin ihastelemassa myös joutsenia (joiden kuvaamiseen zoomi ei tietenkään riittänyt) ja tekemässä kevätpuroja. Tänään tuntui jo oikeasti ensimmäistä kertaa keväältä! Peippo on tullut takaisin etelästä ja näin tänään perhosen! Tosin sen ensi-ilon jälkeen aloin lähinnä tuntea sääliä tuota ötökkää kohtaan katsellessani noita joka puolella levittäytyviä metrisiä hankia.

Nyt kun oon päässy tämän puhelinkuvailun makuun, niin oon vakavasti alkanut harkita Instagramia. Itse asiassa oon kerran jo päässy niin pitkälle (ts. sortunut), että laitoin sen latautuu, mutta Android Market alkoi päivityksen kesken kaiken ja lataus epäonnistui. Oon tässä yrittäny vakuutella itselleni kyseisen appsin turhuutta, koskapa en oikeesti tunne ketään muuta, joka tuota tunnustaisi käyttävänsä. Vai tunnenko? Onko teillä kokemusta Instagramista? Turhaa? Nää on näitä elämän suuria päätöksiä...

Kenkäpostaus

Oon vahingossa viettäny hiljaiseloa täällä blogin puolella, koska todellisessakaan elämässä ei oo tapahtunut yhtään mitään jännää. (Karu totuus paljastuu ja oonko nyt käsittäny jotain väärin, että pitäisköhän minun markkinoida itseeni jotenkin toisin?! Oikeesti oon siis paahtanut gaalasta ja coctail-tilaisuudesta toiseen niin kovalla vauhdilla, että kamera ei oo pysyny matkassa...)

No ei vaan en tiijä mitä oon mörköilly jossain pimeessä huoneessa, mut ainakaan kovin fotogeeniseltä en oo näyttäny. Kävin tuossa pyörähtää lauantai-iltana Kajaanissa. Kollareissa ja toppatakissa. Ja oli kaiken lisäksi vielä kumpparitkin. Kuinka hot. Tänään sitten kävin mummulassa pyörähtää. Lähettiin äitin kanssa ulkoiluttaa koiria läheiselle autiotalolle (Joka on kyllä nykyään osittain isän omistuksessa, että ei tehty mitään laittomuuksia...), jonka vintille olin pitkään suunnitellut tutkimusmatkaa. No, sieltä löytyi sitten hiirenkakkojen lisäksi kasa kenkiä ja pari laatikkoa sulkia.

Otin viisi kuvaa ja kamerasta loppui akku. Jatkoin tuota kuvaamista puhelimen kökkökameralla, kun nyt olin uhmannut henkeäni ja sinne ylös kiivennyt, mutta kun lisäsin muokkausohjelmalla riittävästi kohinaa kaikkiin kuviin, niin sain ne näyttää suunnilleen yhtä heikkolaatuisilta... Lisäsin settiin sitten vielä muutaman päivän takaisia naamakuvia, ihan vaan täydentämään sekasotkua. Pitemmittä avautumisitta isken koko kuvasetin tähän, olkaa hyvät! (Ja nyt kauhee arvailu käyntiin, että mitkä on järkkärillä otetut kuvat ja mitkä tuolla kämäsellä Galaxy Minillä..Eihän erota?!)

Kuraa, rapaa ja rantakuvia

Pyöräilykausi korkattu! Tosin äitin pyörällä, koska oma on jossain Kajaanissa, puolimetrisen hangen alla. Ja lukko on umpijäässä, joten ajamaan sillä päässee vasta joskus Juhannuksen paikkeilla, kun pakkaset hellittävät. Oisko ollu pyörällä osuutta asiaan, mutta homma kävi aiempia vuosia kivuttomammin. Tai sitten todennäköisempään vaihtoehtoon: Minun reidet on nykyään huippukunnossa. No heh.

Kovin nautinnollinen tää pyöräilykauden aloitus ei ollu. Lunta tuli vaakatasossa, joten katsoin parhaaksi vetäistä päälle toppatakin. Ihan hyvä vaihtoehto, meinasin nimittäin toppauksista huolimatta paleltua töissä, kun jouduin olemaan puoli tuntia ulkona. Siis hirveetä... Huomenna laitan toppahousut ja karvalakin ja lämmitän mieltäni sillä ajatuksella, että oon viikon päästä lähössä reissuun enkä vietä vappua Suomessa. Perinteisesti kirjastonnurmella räntäsateessa. Sormet kohmeessa. Takapuoli märkänä. Harmittaa kauheesti...

Uhmasin tuota säätä vielä sen verran lisää, että töistä kotiin pyöräiltyäni vaihoin haisaappaat kunnon varsikumppareihin ja kahlasin kameran kanssa rantaan. Batman jäi tällä kertaa kotiin, mutta myöskään joutsenia ei näkynyt. Kuvailin sitten (taas) kiviä, oksia, puroa...

Tää kevätaika on yks surkeimmista valokuvaussesongeista, ainakin omasta mielestäni. Nään joka paikassa vaan harmaata lunta, kuraa ja mutaa, roskia ja latteita värejä. En jaksa juurikaan innostua kameranulkoilutusajatuksesta, vaikka tuolta löytäisi varmasti paljonkin ikuistamisen arvoisia yksityiskohtia. Minä vaan satun näkemään ne pelkät kuralammikot niiden värikkäiden kumisaappaiden sijaan. Huono puoli tässä on se, että motivaation puute tässä valokuvaushommassa näkyy äkkiä myös täällä blogin puolella. Tarttisin äkkiä studion ja ihmismalleja paikkaamaan tätä ulkokuvaussaamattomuutta! Loppukevät on jo sentään vähän kivempaa, kun maa alkaa vihertää ja puihin ilmestyy hiirenkorvia.

Valitettavasti tuo vihertävä nurmikko on tällä hetkellä melko harmaa ja metrisen hangen alla.

Ja kuten kuvasta näkyy, järvikään ei vielä lainehdi kovinkaan sinisenä eikä pahemmin kimalla auringon paistaessa pilvettömältä taivaalta. Lisäksi olisin mielelläni poseerannu tuossa bikinit päällä, mutta valitettavasti neuleessakin oli sen verran vilpoista, että luovutin muutaman nopean kuvan jälkeen ja kiskoin toppatakin niskaan. Kun minä olen rantakunnossa, niin ranta ei ole kunnossa.

Bikinien sijaan tätä minun päivän asua täydensivät nuo ah, niin naiselliset kumisaappaat. (Jotka muuten mätsäisivät väriltään täydellisesti niihin bikineihin...)

Kumppareita lukuunottamatta (töissä minulla oli siis viininpunaiset haisaappaat) mentiin melko värittömällä linjalla. Nuhruinen neule, jota piristämään iskin kaulaan parit helmet. Hiukset vetäisin löysälle ponnarille, koska tänään oli pipopäivä. Paitsi että pipona oli pinkki paljettipipo, joka ei nyt sitten tallenunut yhteenkään julkaisekelposeen kuvaan, mutta lupaan ottaa siitä kuvan seuraavalla kerralla, kun se tästä päästä löytyy! Pinkki paljettipipo... Terkuin Suvi 6v.

Kuvauspaikkana tällä kertaa siis meidän ranta. Tuossa kasassa on sekä nuotionympäryspölkyt, laituri, piknikpöytä ja tynnyri. Ja syy noiden kaikkien kasaantumiseen yhteen läjään on pikkuveli ja lumilautailuharrastus.

Miten teillä, latistaako vai innostaako kevät valokuvaushommiin? Vai onko sillä vuodenajalla mitään merkitystä?

Tyhmä koira

...ja sitäkin tyhmempi omistajansa. Koettiin tänään pieni jännitysmomentti.

Lähdin taas tänään rantaan aikomuksena kuvata sarja Joutsenet lumituiskussa. Otin sitten myös Batmanin mukaan, toki laitoin kaverin talutushihnaan, ettei se juokse joutsenten perässä jäälle. Aikani rannassa töllisteltyäni totesin sen olevan tyhjä. Ei joutsenia. Kuvailin siinä sitten itsekseni kiviä ja lopuksi ajattelin heitellä Batmanille vähän lelua. No, jonkin aikaa leikittyämme havahduin siihen, että viereisen penkan takaa nousi ensin yksi kaula ja kohta toinen.

Sillä sekunnilla ajattelin, että nyt koira kiinni, mutta samaan aikaan myös Batman havahtui joutseniin. Ja se oli menoa. Upposin hankeen yrittäessäni pysäyttää salamana etenevän koiran samaan aikaan kun minä huudan kaikki normaalissa tilanteessa suht hyvin tehoavat käskysanat, joilla saan koiran a) tulemaan luokse tai b) pysähtymään. Ei mitään tehoa. Samalla katson, kun koira paahtaa jäällä kohti sulan reunaa. Olin jo varma, että joudun pelastushommiin. Ehin jo miettiä, että miten itse pelastun. Jostain sen adrenaliinin keskeltä päästin ilmeisen kovan rääkäisyn, sillä yhtäkkiä koira jähmettyi paikoilleen kuin taikaiskusta ja katsoi minuun. Nopea pyörähdys ympäri ja muutama juoksuaskel kohti kotia, jolloin paimenkoiran refleksi on seurata laumaa.

Batman saatiin kuivana rantaan, mutta jalat tärisi vielä kotonakin ja nyt on kurkku kipeä. Kannattiko lähteä tuonne tuiskuun, kun en saanut edes yhtään joutsenkuvaa. (Toki jälkeenpäin mietittynä tuosta takaa-ajosta olisi tullut varmasti melko hauskoja kuvia, mutta jostain syystä se kamera ei ollut tilanteessa ensimmäisenä mielessä...)

Me joudutaan muutenkin olemaan Batmanin kanssa tarkkana veden lähellä, on nimittäin hieman vesipeto koira. Jouduin jo ostamaan kaverille omat pelastusliivit siltä varalta, että uintireissuista tulee vahingossa liian pitkiä ja kunto loppuu kesken. (Uidaan siis nykyään lähinnä vain pelastusliivien kanssa...) Batmania kun ei saa vedestä pois, ellei sitä hae sieltä.

Ihan kiva, just tätä lisäjännäriä tämä päivä kaipasikin. Minulla on särkenyt päätä koko iltapäivän, toivottavasti ei ole mikään flunssa tulossa. (Pitäis nytkin olla tuuramassa töissä kahteen eri suuntaan..) Lisäksi väsymys on edelleen ihan jäätävä, vaikka nukuin sen kahdeksan tuntia. Meinasin nukahtaa ruokatunnilla keittolautaselleni. (Naamioin sen kyllä kätevästi asioiden pohdiskeluksi...) Ja joo, tää lumituiskukaan ei kauheesti nosta mielialaa. Oisko se kevät tähän väliin mitään?! Muussa tapauksessa joudun ehkä alkaa rajottaa tätä bloggailua estääkseni näiden ylinegatiivissävytteisten postausten ilmaantumisen...

Toivottavasti teillä on ollut vähemmän sydäntä rasittava ja enemmän keväisempi päivä!

Kotirannan joutsenet

Huh, enpä muista milloin olisin ollut työpäivän jälkeen näin raato. Koko päivä oli yhtä hulinaa. Tein normaalia pitemmän päivän, mutta koko päivä meni käsittämättömän nopeesti. Onneksi. Lisäksi jouduin vielä päivän päätteeksi kävelemään kotiin, koska auto oli äidillä. Mikä järkytys. Kaksi kilometriä. Haloo, Amnesty, täällä ollaan! Kotiin tullessani olin niin väsynyt, että istuin koneella ja tuijotin näyttöä. Yritin soittaa kitaraa, mutta en jaksanut ottaa kahta askelta kitaran luo ja kahta takaisin. Hengittelin hetken ja join teetä.

Illasta virkistyin sen verran, että jaksoin kahlata rantaan ja raahata kamerankin mukanani. Meidän ja naapurin tonttien rajalla menee puro, jonka suu on jo auki, vaikka muu järvi on vielä vankasti jäässä. Eiköhän joku joutsenpari ole jo löytänyt kyseisen sulan. Mutta eipä haittaa minua, joutsenet parinkymmenen metrin päässä kuvauspaikalta takaa sen, että joutsenkuvia riittää.

Ja pilaan tämän kauniin tunnelman taas pienellä loppuvinkumisella. Iltalehti teki vasta (oletettavasti erittäin validiteetin ja reliabiliteetin) tutkimuksen, minkä perusteella (muistaakseni) vain noin kolmasosa (oisko ollu) yläasteikäisistä nuorista tunnisti kuvasta laulujoutsenen. Siis anteeksi mitä?! Ymmärrän, että jos jossain Helsingin keskustassa ikänsä eläneenä (anteeksi nyt vain) ei tunnista esimerkiksi jotain teertä tai hömötiaista, mutta laulujoutsen on kuitenkin Suomen kansallislintu. Se ei käsittääkseni ole ihan vieras laji Etelä-Suomessa ja jos vaikka onkin, niin veikkaukseni on, että esim. Helsingistä saattaa löytyä kirjasto (koska meilläkin täällä korvessa sellainen on), josta voi lainata lintukirjan. Tuon osaaminen kuuluu minusta ihan yleissivistykseen! (Tosin minulta jos kysytään, niin siihen kuuluu myös noitten muitten mainittujen tirppojen tunnistaminen...)

Heittäkää minua kivillä, mikäli muistin tai ymmärsin tuon tutkimuksen tulokset väärin. Haha, tai mikäli suututin jonkun kaupunkilaisen syyttä tällä maalaisen paatoksellani. (Mutta jälkimmäinen vain ja ainoastaan mikäli on oikeesti aihetta! Ja voi olla, että meijänkin leveyksillä saattaa olla joku yksittäinen tapaus, joka muisti kyseisen lajin väärin. Paitsi, että poikkeus vahvistaa säännön...)

Prinsessasynttäreillä

Kävin tänään kuvaamassa yhdet synttärit ja täytyypä sanoa, että en oo koskaan ollu noin viimeisen päälle laitetuilla kutsuilla! Teemana oli prinsessajuhlat ja sisääntuloaulassa oli kuulkaas hovipalvelija portsarina, tanssisalissa hovineito dj:nä ja neidon kamarissa riitti vilskettä. Kyllä sai olla kameran kanssa näpsäkkänä, mikäli yritti pysyä tuon prinsessalauman perässä. Onneksi muistikortille tallentui muutama liiketerävyydeltään ja muilta ominaisuuksiltaan suht onnistunut otos, siitäkin huolimatta, että Robin pisti paikoin vähän liikaakin vauhtia tyttöjen sukkahousuihin ja discossa tuo valaistus ei ole kaikkein paras.

En luonnollisestikaan julkaise täällä tunnistettavia kuvia lapsista, kun en ole lupia kysellyt (Itse päivänsankari sai teidän iloksenne luvan olla esillä!), joten pääosassa ovat nyt ruokapöydän herkut. Tosi kuvauksellisia kyllä nekin! Kaikki oli ajateltu väriteemaan sopivaksi vesimeloneista lähtien!

Kotisängyn disco

Jäin eilen yksin kotiin. Joku villimpi olisi ehkä voinut järjestää vanhemmilta salaa villit kotibileet perjantai-illan kunniaksi, mutta koska oon tylsä, skippasin kyseisen vaihtoehdon. (Ja okei, ehkä 22-vuotias on jo hiukan liian vanha tuollaiseen...) Niinpä tyydyin katsomaan telkkaria, laittamaan ruokaa ja soittelemaan kitaraa. Sosiaalisen osuuden hoidin skypen ja fb:n avulla, mikä koitui yllättävän hankalaksi ratkaisuksi näin parhaaseen menoaikaan.

Oon kuulema nykyään yhden bändin kitaristi. Kuulin siitä joku kuukausi sitten, mutta autuaasti unohdin asian, kunnes se tuli eilen esille, ja otin sitten kitaran kauniiseen käteeni ja virittelin parit kappaleet. En oo soittanu pariin viikkoon, joten sormet on päässy mukavasti taas pehmenemään ja muutamat soinnut katoilemaan päästä. Todellinen kitarasankari.

Onneks bändi ei (käsittääkseni) oo kovin vakavahenkinen. Ilmoitin nimittäin heti alkuun, että oon alottanu kitaraharrastukseni kunnolla vasta tämän vuoden puolella, että ei kannata oottaa liikoja. Mut ei se kuulema haittaa mitään. Lupaan kuitenkin raportoida teille välittömästi, kun levy tulee ulos... No heh heh.

Jos perjantai-ilta oli jokseenkin rauhallinen, niin yö oli sitten sitäkin villimpi. Muistan seikkaileeni muun muassa jollain klubilla, josta tosin muistan lähinnä vain sinisenä ja punaisena välkkyvät strobovalot ja kerrossängyt. Siis joo'o. Kyseisestä bilepaikasta sai vuokrata sängyn, mikäli kotimatka tuntui ylivoimaisen pitkältä. Itse asiassa bileporukka saattoi vuokarata sieltä kokonaisen huoneen, joka oli täynnä kerrossänkyjä. Kovin luksusta tuo ei kuitenkaan ollut, sillä tuo huone muistutti enemmän korsua kuin edes mitään hostellin dormitorya. (Mikä hitto se on suomeksi?! Nukkumasali? ) Klubi itsessään taisi sijaita Kajaanin poliisiaseman takapihalla. Ja ai niin, portsarilla oli 90-luvun coolein tuulipuku...

Kuinka paljon edullisemmaksi tuleekaan bilettää omassa sängyssään, kuin lähteä oikeaan yöelämään! Aamulla olo on lähes yhtä nuutunut, kuin todellisenkin reissun jäljiltä. Väsyttää ja silmät eivät aukea, parin päivän takainen, ennakoitu juoksulenkki takaa aidon jalkasäryn ja voin kuvitella tanssineeni koko illan, yöllinen pyöriminen saa aikaan mukavan hikisen nihkeän olon sekä peltikattoon hakkaava räntäsade lisää halua piiloutua yhä syvemmälle peiton alle. Vaikuttaa siis siltä, että voin viettää hyvällä omalla tunnolla krapulapäivää, hahaa...

Meillä päin se tällaisen päivän olotila on muuten kohmelo! Miten teillä?

Pupusukka

Nyt jumittaa ja melko ankarasti, mutta ei sen anneta häiritä... Niin, siis meinaan aivojen lisäksi tämän blogin sisältöä. Pohdin tänään puolivakavasti, että lähtisin ulos kuvailemaan, mutta totesin, että harmaa lumi ja kuralätäköt kun eivät kauheesti inspiroi.

Töihin sentään kiskoin päälleni tuon ehkä jo liiankin nähdyn kirkkaan punaisen neuleen, mutta normaalista poiketen pistin hiukset kikkuralle. Sain taiottua itselleni suhteellisen hehkeän olon ihan vaan noilla kiharoilla. Ilman niitä fiilis ois ollu varmasti melko nuhruinen. Ja kun lopultakin alan hallita tuon pearl wandin niin, ettei tuo pää näytä harakanpesältä, vaan oikeasti nätiltä.

Vastapainoksi kiharoille toki iskin jalkaan kumisaappat. Ihan hyvä valinta, sillä pystyin hyvin kuvittelemaan Titanicin seilaamaan siinä kaupan parkkipaikan tilalle ilmestyneessä meressä. Ja kellui siellä muuten muutama jäävuorikin, joita pitkin etenin punaisissa haisaappaissani. Tai äidin saappaissa. Nyt muistan, että satun omistamaan itsekin yhdet vielä enemmän punaiset kumisaappaat. Ja itse asiassa toisetkin... Toiset hamstraa korkkareita ja toiset kumppareita.

Tänään sitten ostin sen suklaan, mistä eilen marisin. Ostin tietty tummaa suklaata, koska sitä voin syödä oikeasti hyvällä omalla tunnolla, parin palan päivätahtia. Oon melko varma, että juurikin kyseinen tuote on ollut merkittävä tekijä tässä minun kesäkuntoprojektin onnistumisessa. (Ja ehkä myös tuo vihreä tee.) Naureskelen aina näille jokakeväisille Kesäkuntoon 2025 -projekteille, mutta nyt, kiitos rikkinäisen selkäni, oon joutunu pakostakin treenaa. Omaksi järkytyksekseni oon havainnu, että on tapahtunut maailman kahdeksas ihme ja oon kesäkunnossa jo tämän vuoden huhtikuussa.

Jottei kellään nyt tulis mitään vääriä käsityksiä, niin minulle on ihan sama missä kunnossa kukin on, enkä oo koskaan ollu mikään maaninen treenaaja. Enkä oo koskaan aatellu, että pitäisi olla jossain tietyssä kunnossa kesällä. (En siis oo mikään jojolaihduttaja tai laihduttaja ylipäätään.) Huomasin vaan vuosi sitten, että vaikka paino oli ihan normaaleissa rajoissa, olin koko ajan jotenkin turvoksissa. Tämä sitten johti siihen, että kiinnitin huomiota ruokavalioon niin, että jätin ne oletettavasti turvotusta aiheuttavat ruuat vähemmälle. Samalla vähensin semmoista "turhaa" syömistä, eli tyyliin syön, kun ei ole muuta tekemistä. Syksyllä taas huomasin tuon selkäkipeilyn pahenevan ja aloin treenata keskivartaloa, sekin oman hyvinvointini vuoksi. Ja nyt, ihan vahingossa oon paremmassa kunnossa, kuin aikoihin. Ehkä jopa koskaan. (Paino ei oo kuitenkaan pudonnu juurikaan, hyvä esimerkki siitä, että se paino ei todellakaan kerro kaikkea...)

Okei, pakko vielä loppukevennyksenä heittää tähän näitä behind the scenes -kuvia. Heh, nuo sukat... Minulla on töissä sisäkengät, joista sukat ei juurikaan näy. Tosin tänään jouduin kiipeilee ilman kenkiä, ja sain heti ihastelevia kommentteja. (Ja hehe, näissä kotona olevissa kuvissa oon tietty ilman kenkiä, joten sukat rikkoo muuten niin täydellisen kokonaisuuden...)

Ja kun tuun kotiin, nii farkut lentää nurkkaan, ja päälle kiskon ikivanhan tuulipuvun. (Omistan kyllä vähän tyylikkäämmän kuoritakinkin, mutta se on Kajaanissa. Onneks meijän kylällä ei oo niin justiisa.) Illalla pyörähdin nimittäin lenkillä ja sen jälkeen mummulassa rahkapiirakalla. (Haha, kesäkuntoni salainen ainesosa...)

Koivunlehtiä huhtikuussa

Minulla oli taas eilen vähän ärrimurripäivä, joten katsoin parhaaksi pysyä kaukana näiltä leveysasteilta. Sen sijaan kävin vetäsee kiukkulenkin ja ilmeisen kiukkuinen olinkin, kun jaksoin juosta viisi kilometriä, tuosta noin vaan! Tosin nyt minulle tuottaa suurta tuskaa laskeutua alas portaita, mikä ei oo kovin hyvä yhdistelmä siihen nähden, että joudun töissä ravaamaan ensimmäisen ja kolmennen kerroksen väliä. Ja itse asiassa tälle päivälle löytyi töitä myös kellarikerroksesta.

Tänään oli taas semmoinen päivä, että peilistä takaisin katsoi prinsessa Ruusunen. Lähinnä meinaan sitä seuraavaa sekuntia siitä sadan vuoden unesta heräämisen jälkeen. Veikkaan, että vaikka kuinka on prinsessa, niin ei välttämättä oo mikään hemaiseva näky... Voin toki olla väärässä, jolloin voidaan vaihtaa satu vaikkapa Kaunottareen ja hirviöön. Ja voitte ihan vaan veikata, että kumpaan tässä omalta kohdaltani viittaan...

Lisäksi minusta tuntui koko päivän (ja tuntuu edelleen) siltä, ettei silmät aukea ollenkaan. Työkaveri kysyi, että onko nukkumaanmeno vähän venähtänyt. Eipä kyllä, lähinnä taisin nukkua liian pitkät yöunet.

Niinpä minun ulkoinen olemuskin oli melkoisen mitäänsanomaton ja harmaa. Ainoa piriste oli tuo kaulassa roikkuva hopeinen koivunlehti, joka pääsi nyt ensimmäistä kertaa tuulettumaan. (Ei siksi, että en siitä pitäis, vaan siksi, että oon jotenkin unohtanu, että omistan sellaisen.) Mutta on kyllä ihan saletti, että lehti pääsee jatkossa aktiivisempaan käyttöön. (Eikä pelkästään siksi, että sain taas lapsilta vähän ekstrahuomioo...)

Välittömästi kotiin tultuani kiskoin jalkaan astetta rennompaa vaatetta. Tänään en nimittäin meinaa liikahtaa mihinkään suuntaan, tää on niin lepopäivä! Muussa tapauksessa oon kohta ylikunnossa. Tai no, oon viime aikoina liikkunu muuten niin paljon, että lihaskuntotreeni on jäänyt vähälle ja selkä alkaa kohta viotella. Ja okei, joudun tekemään tänään vähän aivotyöskentelyäkin. Voi itku.

Tiedättekö sen tunteen, kun voisi oikeasti matkustaa vaikka Siperian halki suklaan vuoksi? Tai no, ehkä tyhmää edes kysyä. Luulen, että lähes naisilla kaikilla on näitä päiviä, jopa melko toistuvasti. Minä oon vähän poikkeus, ainakin vielä. Kun vasta opettelen tätä tosinaisellisuutta. Tykkään kyllä suklaasta, mutta minulla ei ole siihen yleensä mitään erityistä himoa. Paitsi tänään. Miksi en pysähtynyt kotimatkalla kaupassa? Onneksi meillä ei käynyt kovinkaan montaa virpojaa palmusunnuntaina ja onneksi meillä on vielä yksi suklaamuna jäljellä...

Hiihtoretki

Oon saattanu jossain vaiheessa mainita jotain näistä minun alkeellisista hiihtotaidoista... Oon ollu aina hyvä liikunnassa, mutta tuo hiihto ei oo koskaan napannu. Minulla ei oo mitään hiihtoo vastaan, haluaisin osata hiihtää, mutta se ei vaan onnistu. Ei, vaikka sen pitäis olla geeneissä. Ei, vaikka liikunnanope on käsittääkseni ollu melko kovan tason hiihtäjä. Ei, vaikka Kaisa Mäkäräinenkin on minulle kyseistä lajia yrittäny opettaa. (Ja siis ihan selvennyksenä, että vika on todellakin minussa, ei opettajassa tai Kaisassa...)

Alkumatka oli pelkkää ylämäkeä ja luonnollisesti ihan jäätävän takkuista. Suksi luisti vaan taakse päin ja olin ihan hapoilla ja luovutusvaiheessa jo ekan parin kilometrin jälkeen. No, jossain sekopäisyydessäni en luovuttanut vaan hiihtelin alkuperäisen suunnitelman mukaan perille saakka. Jossa sitten irtos jo hymyäkin äitin tekemän mehun jälkeen. Loppumatka oli onneks helpompaa, vaikka ylämäkeä riittikin.

Meidän määränpäänä oli eräs vaaran laella oleva autiotupa, jonka pihasta sitten löytyi muitakin kulkijoita. Neljä koiravaljakkoa. Superihania ja ystävällisiä koiria! Jos oisin miljonääri, niin hankkisin välineet ja koirat ja harrastaisin valjakkoajoa. Tai jos tekisin omalla alallani unelmahommia, niin olisin töissä huskysafarilla. (Taitaa toistaiseksi jäädä unelmaksi, sillä ne oman alan hommat ylipäätään tuntuu olevan vähän kiven alla...)

Autiotuvalla piti tietenkin paikkailla taas vähän kantapäitä, perinteisesti. (Tää perinne on vaan harmillisesti jäänyt minun osaltani väliin viime vuosina...)

Olin hiihtänyt tälle talvelle suunnilleen sen 15 kilometriä, joista puolet ehkä töissä. Nyt tuli toinen samanlainen setti kerrallaan, mikä nyt sitten meinaa sitä, että oon hiihtäny tälle talvelle jotain 30 kilometriä, mikä on enemmän kuin viimeisen viiden vuoden aikana yhteensä... Oiskohan tuo homma yhtään helpompaa, jos vaan hiihtäis hampaat irvessä joka talvi semmoset sata kilometriä vaikkapa?! Oon menettäny toivoni tekniikan oppimisen suhteen, mutta kai se kunto kasvais sen verran, että väärälläkin tekniikalla jaksais edetä. Tarvis nimittäin ehkä treenata muutenkin tuota kestävyyttä nimenomaan.

Paluumatka sujuikin sitten näppärästi, koska edessä oli pelkkää alamäkeä. Ehdittiin kuitenkin pysähtyä ottaa pikaisesti parit maisemakuvat todistusaineistoksi kaikille epäilijöille. (Outoa kyllä, nyt nauratti vähemmän!) Tuota alamäkeä todistelee se, että lapsuudenkoti on tuolla taustalla siintävän järven rannalla. (Todistelee myös sitä alkumatkan ylämäkeä.)

Hiihtämisen lisäksi olin tänään tosi ahkera. Siivosin nimittäin yläkerran ja tein päivittäiset lihaskunnot. Nyt on taas päässy lipsumaan ja pariin päivään en oo ehtiny tai pystyny tekee, ja jopas oli aamulla selkä kipeenä. Tosin sain sen kuntoon venyttelemällä, mutta kylläpä taas motivoi treenaamaan.

Miten teijän hiihtelyt? Onko tullu harrastettua niiden pakollisten koululiikuntatuntien jälkeen?

(Kuvat isän ottamia.)

Elämä on ihan ok!

Huh, pahoittelen siitä aamuisesta avautumisesta! Toivottavasti en järkyttänyt ihan kaikkia ja toivottavasti kyseinen avautuminen jää lajinsa viimeiseksi...

Rauhotuin sitten sen verran, että päätin hypätä auton rattiin ja ajaa Kajaaniin. Tosiasiassa ihan sama sille villatakille, tarvitsin vaan raitista ilmaa. Ja jotain elämää tämän kylän ulkopuolelta. Sain matkaseuraksi Saran, joka sattui olemaan lomailemassa näillä hoodeilla.

Olin ehkä vähän ylipukeutunut tuommoselle pikapyörähdykselle, mutta koska käyn niin harvoin missään, niin ajattelin nyt sitten panostaa. Hame on pöhnitty siskon kaapista (tai ei edes, vaan semmosesta sekavaatekaapista), ostettu joskus talvisodan jälkeen lastenosastolta. Siis kokoa 164, mutta silti liian iso minulle. Tein sille pienen kavennusoperaation, lupaa kysymättä, koska luulin, ettei kyseinen hame oo ollu käytössä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen, mutta kuulema on. Ups. Onni onnettomuudessa on, että sisko on minua kapoisempi, joten vaatekappale on edelleen käyttökelponen myös sillä vartalolla.

No tosiaan, kun Kajaaniin saakka ajettiin, niin käytiin sitten samalla kahvilla ja tsekattiin samalla keskustan "uusi" kahvila. En oo juonu kahvia aikoihin ja kun nyt vedin latten, nii tuntu, että sekin nousi päähän. Huh. Kahvin jälkeen käytiin sitten extemporee moikkailee entistä luokkakaveria, jossa valitsin kahvin sijasta ihan vaan lasin vettä. Toivottavasti huomenna on kaikesta huolimatta freeshi olo.

Villatakkikin löytyi, onneks tuttu sattui vielä olemaan työvuorossa. Oli kuulema ollut jossain sohvatyynyn alla, joten ei mikään ihme, että en sitä tajunnut napata mukaan. Onneks kohta on kesä, eikä tarvi raahata taas puolta vaatekaappia mukana, kun poistuu kotoa.

Olo vähän helpottui, kun pääsi tuulettumaan. Taidan kuitenkin pistää nyrkkeilysäkin hankitalistalle, niin ei tarvis tulla purkautuu näille linjoille. Ihan vaan teitä tässä ajattelen. Ja hei, onneks tää loma on kohta ohi. Ja onneks seuraavaan neljän päivän lomaan on aikaa ja senkin ajan olen sitten reissussa. Nämä lomat ei selkeestikään sovi minun psyykkelle. Minä otan nyt evästä mukaan ja vetäydyn nyt haalarin sisälle horrostamaan.

Ja kiitti tuhannesti sille anolle, joka heitti vinkkiä tuosta kuvablogista! (Ja oon todella pahoillani, että noita vanhempia postauksia ei nyt pysty katselemaan kuvien kera...)

Valitusta koko vuoden edestä

Varoitus! Jos et halua lukea jäätävää valitusta ja jos et kaipaa itkupotkuraivareita, niin skippaa tämä postaus! Nyt nimittäin tulee ja kovaa...

Nyt minulla räjähtää pää ihan justiin! Nukuin viime yönä ehkä kuusi tuntia. Kuusi. Tuntia. Ja hei haloo, oon lomalla ja nyt ois ihan kiva levätä. Lisäksi oon metästäny minun villatakkia nyt viikon ja kun lopulta olin saamassa sen, niin homma veti melko rankasti takapakkia. Kävin viikko sitten pyörähtämässä kavereiden kanssa ulkona. Se ainoa kerta kun ikinä lähen mihinkään. Ja sitten yhdestä paikasta poistuttuani huomaan, että oho, jätin villatakin sinne. No, menen kysymään kyseistä neuletta, mutta sitä ei enää löydy. No, ei voi mitään, ajattelen. Tuttu portsari, jolta sitä villatakkia kysyin, laittaa kuitenkin seuraavan päivänä viestin, että siellä onkin yks tuntomerkkeihin vastaava villatakki. Ilmoitan sitten, että hyvä, tulen itse hakemaan tai laitan kaverin asialle, jos ei ole asiaa sinne päin.

No, nyt yks kaveri sitten lupas hakea sen sieltä, että onpahan ainakin sillä kaverilla paremmassa tallessa kuin siellä narikassa. Ylläripylläri, sieltä tulikin viesti, että eivät anna mitään ilman narikkalappua. Siis anteeksi mitä?! Minulla kun ei koskaan ole ollut mitään narikkalappua siihen hemmetin villatakkiin, koska se jäi sinne paikalle, missä istuttiin. Eli jos siis hukkaan vaikka laukkuni, niin en saa sitä sieltä ilman narikkalappua, vaikka kuinka pystyisin todistamaan sen omakseni?! Ilmeisesti joudun nyt ajelee yhden hemmetin villatakin takia puolen tunnin päähän selvittää tätä tilannetta. Eipä kauheesti nappais ja tekis melekeen mieli unohtaa koko villatakki, mutta periaatteesta.

No, yritin jo eilen saada jotakuta kaveria kiinni, että olisin sen hemmetin villatakin sieltä hakenut itse ja samalla moikannut ihmisiä, mut ilmeisesti Kajaanilla ei oo enää tarjota yhtäkään ihmistä minulle seuraksi. Kaikki oli jossain Timbuktussa tai grillijuhlissa (J, tässä ei nyt oo sitten mitään henkilökohtaista, jotain tekstiä piti keksiä...) En jaksa alottaa tuota samaa kierrosta läpi tänään, että jos joku nyt sattuis olee vapaa ihan vaan minua varten. Ja en tiijä, että uskallanko ees istua tässä mielentilassa auton rattiin...

Ja sitten mistä tää kaikki nyt purkautu tänne blogiin. Menin aamun aluksi sähköpostiin, jossa oli ilmoitus PhotoBucketilta, että oon ylittäny jonku %"&¤? latausrajan ja minun kuvat on piilotettu lähes kuun loppupuolelle saakka. Siis anteeksi nyt mitä?! Koko blogi on sitten pimeenä tästä postauksesta alaspäin, oon siitä pahoillani. Tästä eteenpäin en kyllä lataa enää yhtäkään kuvaa tuonne, ihan vaan kostoksi kaikesta tästä, mitä oon joutunu kokemaan elämäni aikana.

Koska täysin kuvattomat postaukset on niin ankeita ja tää postaus oli pakko tehä oman mielen keventämiseksi, niin heitän tähän nyt eilisiä, kaikin tavoin epäonnistuneita kuvia minun shortsituunausprojektista. Jeps, eli kyseessä oli tuommoset ikivanhat vihreät (?) farkut, joissa oli suorat (siis ei levenevät eikä pillit) lahkeet ja etureidessä sitten vielä semmonen huomion siihen reiteen vetävä tasku. Ratkoin sen sitten veke ja pätkäisin lahkeet irti. Ja kannatti tosiaan ottaa lopullinen kuva sadan metrin päästä niin, että noi housut ei nyt ees näy kunnolla.

Minä oon nyt puhunu, kiitti ja anteeksi!

P.s. Mitä hyviä ilmaisia kuvapankkeja suosittelisitte tuon PhotoBucketin tilalle? Picasa on ollut käytössä ja senkin rajat alkaa täyttyä.

EDIT: Onhan tuolta näköjään tullu varotusta tuosta ylilataamisesta, mutta se on menny suoraan roskaposteihin. Voi elämä...

Paloja kokonaisuudesta

En oo aikoihin postaillu mitään sisustusjuttuja. Siihen on pari yksinkertaista syytä. Ensimmäinen on luonnollisesti se, että minulla ei tällä hetkellä oo sellaista ihan omaa kotia, jota voisin sisustella mieleni mukaan. Minulla on edelleen kämppä, joka on tällä hetkellä pikkuveljen käytössä. Ja itse asiassa luulen, että en siihen asuntoon enää palaa, ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Sitä paitsi se on saanut vähän miehisempää ilmettä, kun esim. noi fuksianpunaiset tuikkukynttilät ja vanhat, patinoituneet Kalevalat ja sivistyssanakirjat ei oo Jussia kauheesti sytyttäny...

Asun siis tällä hetkellä tilapäisesti lapsuudenkodissani, jossa minulla on onneksi edelleen oma huone. Tosin se on toiminut melko pitkälti varastona. Huono yhdistelmä siihen nähden, että siellä ei ole minkään vertaa säilytystilaa! Toin kämpiltä lähes kaikki vaatteeni kahdessa kassissa ja muutamassa pienemmässä pussissa ja totesin, etteivät ne mahdu mihinkään. Yritin tuhota vanhoja vaatteitani, mutta oon ollu nyt pari kuukautta siinä tilanteessa, että kaikki vaatteet, sekä uudemmat että ne vanhat, on pyöriny niissä laukuissa tai lattialla. Minulla ei oo yksinkertaisesti ollu intoa ja jaksamista saada tuota huonetta yhtään siistimmäksi. Onneks nyt tuli tää pitkäperjantai ja aikaa. Ja jostain ihmeestä kaivoin jaksamista tämän raskaan työviikon jälkeen. Siivosin puolet huoneesta. Ja vaihdoin verhot. Ja kameraa apuna käyttäen, pienellä huijauksella saan luotua mielikuvan sisustetusta ja siististä huoneesta, olkaa hyvä!

Tästä viimeisestä kuvasta tulee niin rantalomafiilis... Asiaa ei kauheesti auta se, että lajittelin siivotessani bikineitä, joita minulle on kertyny melko monet suhteessa Suomen bikinikauden pituuteen. Viidet kappaleet, eli yhdet jokaiselle riittävän lämpimälle biitsipäivälle. Lämpö, aurinko ja hiekkaranta, tulkaa jo!


P.s. Huomatkaa tuo alla oleva aamuinen postaus! Siinä näkyvissä oleva kuva on kiertäny ympäri facebookia niin, että se on alkanu tulla jo minun kavereille heidän sellaisilta kavereiltaan, joihin minulla ei ole mitään yhteyttä. Hullua! Onko joku törmäilly sattumalta kyseiseen viestiin omien kavereiden seinillä (Tai no, aikajanahan se nykyisin on...) tai jakanut sitä jopa itse?