Hiihtoretki

Oon saattanu jossain vaiheessa mainita jotain näistä minun alkeellisista hiihtotaidoista... Oon ollu aina hyvä liikunnassa, mutta tuo hiihto ei oo koskaan napannu. Minulla ei oo mitään hiihtoo vastaan, haluaisin osata hiihtää, mutta se ei vaan onnistu. Ei, vaikka sen pitäis olla geeneissä. Ei, vaikka liikunnanope on käsittääkseni ollu melko kovan tason hiihtäjä. Ei, vaikka Kaisa Mäkäräinenkin on minulle kyseistä lajia yrittäny opettaa. (Ja siis ihan selvennyksenä, että vika on todellakin minussa, ei opettajassa tai Kaisassa...)

Alkumatka oli pelkkää ylämäkeä ja luonnollisesti ihan jäätävän takkuista. Suksi luisti vaan taakse päin ja olin ihan hapoilla ja luovutusvaiheessa jo ekan parin kilometrin jälkeen. No, jossain sekopäisyydessäni en luovuttanut vaan hiihtelin alkuperäisen suunnitelman mukaan perille saakka. Jossa sitten irtos jo hymyäkin äitin tekemän mehun jälkeen. Loppumatka oli onneks helpompaa, vaikka ylämäkeä riittikin.

Meidän määränpäänä oli eräs vaaran laella oleva autiotupa, jonka pihasta sitten löytyi muitakin kulkijoita. Neljä koiravaljakkoa. Superihania ja ystävällisiä koiria! Jos oisin miljonääri, niin hankkisin välineet ja koirat ja harrastaisin valjakkoajoa. Tai jos tekisin omalla alallani unelmahommia, niin olisin töissä huskysafarilla. (Taitaa toistaiseksi jäädä unelmaksi, sillä ne oman alan hommat ylipäätään tuntuu olevan vähän kiven alla...)

Autiotuvalla piti tietenkin paikkailla taas vähän kantapäitä, perinteisesti. (Tää perinne on vaan harmillisesti jäänyt minun osaltani väliin viime vuosina...)

Olin hiihtänyt tälle talvelle suunnilleen sen 15 kilometriä, joista puolet ehkä töissä. Nyt tuli toinen samanlainen setti kerrallaan, mikä nyt sitten meinaa sitä, että oon hiihtäny tälle talvelle jotain 30 kilometriä, mikä on enemmän kuin viimeisen viiden vuoden aikana yhteensä... Oiskohan tuo homma yhtään helpompaa, jos vaan hiihtäis hampaat irvessä joka talvi semmoset sata kilometriä vaikkapa?! Oon menettäny toivoni tekniikan oppimisen suhteen, mutta kai se kunto kasvais sen verran, että väärälläkin tekniikalla jaksais edetä. Tarvis nimittäin ehkä treenata muutenkin tuota kestävyyttä nimenomaan.

Paluumatka sujuikin sitten näppärästi, koska edessä oli pelkkää alamäkeä. Ehdittiin kuitenkin pysähtyä ottaa pikaisesti parit maisemakuvat todistusaineistoksi kaikille epäilijöille. (Outoa kyllä, nyt nauratti vähemmän!) Tuota alamäkeä todistelee se, että lapsuudenkoti on tuolla taustalla siintävän järven rannalla. (Todistelee myös sitä alkumatkan ylämäkeä.)

Hiihtämisen lisäksi olin tänään tosi ahkera. Siivosin nimittäin yläkerran ja tein päivittäiset lihaskunnot. Nyt on taas päässy lipsumaan ja pariin päivään en oo ehtiny tai pystyny tekee, ja jopas oli aamulla selkä kipeenä. Tosin sain sen kuntoon venyttelemällä, mutta kylläpä taas motivoi treenaamaan.

Miten teijän hiihtelyt? Onko tullu harrastettua niiden pakollisten koululiikuntatuntien jälkeen?

(Kuvat isän ottamia.)