Menomekko

Kävin eilen pyörähtää Kajaanin yöelämässä todetakseni, että mikään ei muuttunu kolmeen kuukauteen. Sillon viimeks pyörin kyseisillä hoodeilla hämärän laskeuduttua. No, pääasia, että näin entisiä opiskelukavereita. Niitäkin oon nähny viimeks kolme kuukautta sitten. Jospa tällä sosiaalisuuden määrällä selviää taas kesään saakka...

Tarkoitus oli hoitaa samalla reissulla muitakin sosiaalisia suhteita ja muutama muu asia. Valitettavasti päivän kohokohta eli nelivuotissynttärit jäi sankarin sairastuttua pitämättä, mutta sen sijaan ehdin noutaa voittohaalarini ja leikkiä valokuvamallia. Toki viihdyin kameran siellä oikeammallakin puolen, etenkin kun sain lainaan vähän tuota omaa röttänää kovempaa laitosta... Kyseisestä reissusta ois tarkotus saaha matskua myös tänne, kunhan vaan Vili saa toimitettua kuvia minun suuntaan!

Yritin kuvailla teille illan vaatetusta, ilman jalustaa. Päädyin sitten vanhaan kunnon peilitekniikkaan... Blogin taso nousi heti huimasti! Lisäksi peilissä oli automaattinen kohinaefekti, kiitos puolen sentin pölykerroksen. (Lisäsin tuota kohinaa vähän jälkikäsittelyssä, jotta menis varmasti mahdollisimman suttuiseksi.) Lisäksi unohin tuosta asuun olennaisena osana kuuluvat helmet ja laukun. Minulla on hirveitä mätsäysongelmia kenkieni ja laukkujeni suhteen, niin totesin, että yhdistämällä vaalean ruskeat ja tummat ruskeat helmet voin yhdistää vaalean ruskeat kengät ja tumman ruskean laukun.

Hei eilen tein havainnon, että tarkenen ulkoilla, kun laitan kahdet 60 denierin sukkiksen päällekäin. Tänään tein havainnon, että kahdet 60 denierin sukkikset päällekkäin aiheuttavat jalkasärkyä käyttöä seuraavana päivänä. Onneksi kohta on lauantaisauna, ja voin nostaa jalat ylös. Onko mitään parempaa rankan sukkahousuillan jälkeen? Tai sen jälkeen kun olet roikkunut tuulisella rannalla puussa, pelkässä pitsitopissa maaliskuussa taiteen vuoksi?

Ylimääräisiä rusinoita

Mitä tapahtuu? Olin taas ajoissa aamiaisella, vaikka kiinnitin taas erityistä huomiota hiuksiin, meikkiin ja vaatteisiin. Ja itse asiassa, vielä suurempi ihme oli se, että aamulla kaikkein luontevimmalta tuntunut vaatekappale oli hame! Seuraavaksi lähden mittaamaan kuumeen.

(Uusia lukijoita on ilmaantunut nyt sen verran paljon, että lienee parasta avata vähän yhtä tämän blogin tämän hetkisistä funkioista. Minulla on tässä elämässä tosiaan menossa projekti, jonka tarkoituksena on saada hameet osaksi arkipukeutumista. Hameen kanssaa kuvittelen pääni päälle neonpinkkinä hohtavan huutomerkin, vaikka olisin pukeutunut kokomustaan. Ajatuksena olisi päästä tuosta huutomerkistä eroon, lopullisesti. Kesää kohti mentäessä vaikeusaste luonnollisesti laskee, mutta sitä suuremmalla syyllä nyt olisi aika skarpata. Lisäksi tähän liittyy semmosta yleistä matalimman aidan välttelyä, noin niin kuin yleensäkin pukeutumisen ja ulkoisen habituksen suhteen. Mutta en ota tätä todellakaan liian vakavasti. Teidän onneksenne en raportoi jokaisesta kauppa- ja hiihtoreissustani, jonka täällä pikkukylässä teen. Se ei oo yhtä nättiä katseltavaa.)

En nyt keksinyt (tai edes jaksanut yrittää) mitään aasinsiltaa tuosta aloituksesta arkisempiin asioihin ja tämän päivän (tai oikeastaan jo eilisen) valitukseen. Ostin eilen kaupasta fitnessmuroja. Minulla ei ollut edes kiire, mutta mokasin silti. Ostin vahingossa jotain kuivahedelmäfitnessejä ja luonnollisesti siellä seassa oli rusinoita. En ymmärrä, miksi rusinoita edelleenkin tungetaan joka paikkaan, vaikka kukaan ei niistä tykkää! No, ehkä ihan sellaisenaan ne on hyviä, mutta ei salaatissa tai pullissa tai maksalaatikossa eikä varsinkaan muroissa. (Miettikää, miten vaikeeta ihmisten on ostaa esim. mysliä!) En kauheesti syttyny niille muillekaan sattumille siellä murojen seassa, mutta ne rusinat... Nyt tekis mieli muroja, mutta se tietäis sitä, että joutuisin noukkimaan jokaisen rusinan yksitellen sieltä pois.

No, okei, ehkä nää rusinat ei oo minun elämässä se suurin stressinaihe nyt, mut tiijättehän, miten tuommoiset pikkuasiatkin voivat saada suuret mittasuhteet, jos on muistakin murheita ja jos on kyse minun muroistani! Ensi kerralla ostan ihan vaan riisimuroja tai niitä perusmaissihiutaleita. Siis ensi kerralla, kun taas vuoden päästä saan muroinspiraation.

Rusinaepisodista huolimatta tämä päivä oli taas ihan onnistunut. Työpäivä meni nopeasti ja kotonakin olin normaalia aiemmin. Elin tänään perjantaissa, ja ilmoitin jo työkavereille eläväni huomenna lauantaita. Ei ehkä mee läpi esimiehelle..? Mutta eiköhän se huominenkin saada nopeesti pakettiin ja illalla olisi sitten tarkoitus treffailla entisiä opiskelutovereita pitkästä aikaa. Lauantaillekin on jos jonkinnäköistä aktiviteettia ja päivän päätteeksi sitten yhdet nelivuotissynttärit.

Tämä muronhimo ei vaan laannu, vaikka söin tuossa äsken lohdutukseksi pari joulupipariakin. Ehkä lähden nyt noukkimaan niitä rusinoita sieltä kupista. Tai sitten alan kerätä nimiä adressiin rusinoiden poistamiseksi niille kuulumattomista paikoista mm. muropaketeista.

Mites noi rusinat teillä? Hot or not?

Superpäivä

Minulla oli tänään joku supertehokas ja hyvä aamu. Ja ihan huomaamattani. Kivat vaatteet ikään luin lennähtivät kaapista (Tai no, myös lattialta...) päälleni ja hiukset kihartuivat kuin itsestään. Normaalisti kivat vaatteet plus onnistuneet hiukset ja meikki meinaavat sitä, että aamupala täytyy syödä juosten matkalla autoon. Ja kuvitelkaa, kyseessä ei edes ollut mikään turva-asu tai turva-hiukset eikä edes mikään ennalta suunniteltu asukokonaisuus!? Saatoin vain ihmetellä, että mitähän vastoinkäymisiä joudun tänään kokemaan, ettei tämä tasapaino tässä elämässä heitä volttia.

Ilmeisesti tämä päivä oli kuitenkin korvaus siitä orastavasta kaljusta, mitä tämä viime aikainen stressi on minulle aiheuttanut. Sain nimittäin aamupäivästä pikkusiskolta epämääräisen viestin, jonka hetken pohdintojen jälkeen arvelin tulleen väärään numeroon. No, ihan oikeaan oli tullut ja vastauksena ihmettelyyni tuli selventävä (ja mielestäni hieman katkera) info siitä, että oon voittanu ihanan Juulian arvonnassa potkupuvun. Siis minä, jolla on ehkä huonompi tuuri noissa arvonnoissa, kuin ite Aku Ankalla. Yleensä voitan vaan niissä jokaarpavoittaa-arpajaisissa, jos niissäkään.

Menikö siis ehkä hiukan pasmat sekaisin. Yritän nyt siinä keskittyä töihin. (Pitäisi ehkä pyytää anteeksi siltä pojalta, jolla oli huono päivä ja minä näytin kaikista tyypin vastoinkäymisistä huolimatta enemmän kirkasvalolampulta kuin myötätuntoiselta apuopelta...) Onneksi minulla on nykyään tuo älypuhelin, ensimmäistä kertaa koen siitä olleen todellista hyötyä. En olisi nimittäin jaksanut odottaa kotiin saakka, että pääsen tarkistamaan asian paikkansa pitävyyden.

Sitä paitsi, kun avasin kotona koneen, alkoi viruksentorjuntaohjelma herjata vanhenemistaan, minkä seurauksena alkoi päivitysoperaatio, mikä taas hidasti koneen toimivuuden minimiin. Ilmeisesti päivästä pitää sitten kuitenkin löytyä jotain ei-niin-kovin hauskaa...

Mutta niin, ennen tätä valtaisaa innostumispurkausta olin aikeissa kertoa, miten iloinen olen näitten housujen (tai huoh, legginsien) korkeasta vyötäröstä. Minun t-paitaosasto laajeni ehkä noin kaksikymmentä prosenttia, kun saan taas käyttöön kaikki huiman pituuskasvun seurauksena (tai jos totta puhutaan ja näitä noin 162 senttiä katsellaan, niin syynä lienee pesukone) lyhyeksi jääneet paidat ovat saaneet uuden elämän! Tämä paita on tosin siinä tuunaus-osastossa, mutta oon toistaiseksi ollu niin laiska ja materiaalipuutteinen, että en oo saanu vielä aikaiseksi. Ullari.

Kävin tuossa just vilkasemassa tuota kävijäseurantaa, kävijöitä on ollu tänään enemmän kuin minun blogihistorian aikana yhteensä. (Heh, tai ainakin melkein...), joten lämpimästi tervetuloa seurailemaan minun höpinöitä jatkossakin!


Edit:
P.s. Heli, katsoin oikeudekseni käyttää sinun huonetta studiona, koska sinä katsoit oikeudeksesi alkaa varata käyttövuoroja minun haalariini.

Leivontaprojekti

Piti tulla linjoille jo eilen, mutta kiitos oletetun valokaaren sähkötaulussa meijän modeemi meni sekaisin ja netti lakkasi toimimasta. Onneks televisiolle ei käynyt kuitenkaan ja ilta oli pelastettu, kiitos maanantai-illan tv-putken. Frendit, Miehenpuolikkaat, Kadonneen jäljillä ja illan päättävä, aina yhtä ihastuttava Satuhäät. (Satuhäät on ilmeisen laaja käsite...)

Mutta sitten varsinaiseen aiheeseen. Äiti osti tässä taannoin Ulla Svenskin Lempileivonnaiset -reseptikirjan. Äiti ei ilmeisesti osannut päättää, mitä resepteistä ei kokeilisi, sillä päädyttiin ratkaisuun kokeilla kaikkia. Aloitettiin aurajuusto-kylmäsavuporomuffineista.

Voin kertoo, että muffinit maistu noin viisikymmentäkolme kertaa paremmilta, miltä ne näytti. (Tuota kuvaa kun katon, niin tulee mieleen lähinnä korvasieni.) Aurajuusto ei maistunut yhtään terävästi, toisin kuten joskus esim. pitsassa tai piparin päällä. (Tykkään kyllä aurajuustosta, jos sitä juustoa on kohtuudella.) Tosin suolaa oli melko reippaasti, kun poron ja juuston lisäksi sitä vielä lisättiin sellaisenaan puoli teelusikallista. Mutta tuleepahan ainakin juotua vettä, mikä on minun kaltaiselleni kamelin lähisukulaiselle pelkästään positiivinen juttu.

Ja miten en voi oikeesti hallita tuota ruuan kuvaamista, en sitten niin yhtään.

Resepti löytyy siis Lempileivonnaiset -kirjasta, joka taas löytyy mahdollisesti kirjakaupasta tai jopa kirjastosta. En siis lähde jakamaan reseptiä, koska mielestäni se olisi vähän epäreilua ja saattaisi mahdollisesti rikkoa tekijänoikeuksiakin. (Sitä paitsi, unohdin aineksista mm. juustoraasteen ja korvasin osan maidosta kermalla, joten ehkä on turvallisempikin katsoa se resepti sieltä alkuperäisestä lähteestä.)

Seuraavaksi minua houkuttelis vuohenjuusto-juustokakku tms. En nyt millään jaksa lähteä tarkistamaan sen tarkkaa nimeä. Onko joku muu testannu kyseisen kirjan reseptejä ja löytäny jonku ehdottoman suosikin? Heitelkääpä tänne päin, niin me tiijetään alottaa heti niistä parhaista. Ihan vaan siltä varalta, että jossain vaiheessa ollaan niin palloja, ettei päästä ovesta ulos ja kauppaan ostamaan raaka-aineita.

Ja viimeinen randomdemonstraatiokuva minun suuresta suusta suusta, jonne mahtuu muffini poikineen.

Kuivat ja katkeilevat hiukset, koska olet sen arvoinen

Koin tässä taannoin vaaratilanteen. Parturileikki ja oikeat sakset. Tällä kertaa oli onni myötä ja huomasin sakset viime hetkellä. Ehdin kuitenkin nähdä sieluni silmin ne lattialle putoilevat hiussuortuvat, mikä sai minut taas pohtimaan sitä iänikuista halua kokeilla lyhyitä hiuksia. Koulukuvahistoriaa selaamalla voin havaita, että viimeksi minulla on ollut (minun mittapuullani) lyhyet hiukset vuonna 2007 eli siis lukion tokan lopussa tai abivuoden alussa. Wanhojen aikaan hiukset olivat vielä pitkät, samoin myös penkkareissa, joten kovin kauaa en ehtinyt lyhyillä hiuksilla viilettämään.

Tein kevyttä ja hyvin epävirallista gallupia sopivasta hiusteni pituudesta. Kaksi jo hieman vanhempaa (mutta laskin ne silti mukaan, koska voin tehä niin, koska tää on vain epävirallinen tutkimus) kommenttia puolsivat pitkiä hiuksia, koska eihän näitä kuulema raskisi edes leikata. Kaksi uudempaa olivat nyt sitten ristiriidassa keskenään. Toinen kannusti vaihteluun, eli lyhyisiin hiuksiin ja toinen vastusti leikkaamista ehdottomasti. Päätin sitten antaa leikkausajatuksen jäädä muhimaan ja elää edelleen näillä pitkillä. (Oikeastihan minulla ei edes olisi varaa maksaa hiustenleikkuusta, mikä nyt helpotti päätöstä melko paljon.)

Minun hiukset yltää tällä hetkellä lähes vyötärölle. Ei mitenkään ongelmaton pituus. Esim. kampausten tekeminen alkaa olla jo vähän vaikeaa, ainakin näin osaamattomalle yksilölle. Siihen ei auta kuin opetteli. Toinen ja vähän haastavampi ongelma, jonka minä tosin olen melko hyvin onnistunut välttelemään tätä, on latvojen ja niskavillojen kuivuminen. Välttelen turhia lämpökäsittelyjä, kuten hiusten föönausta ja jatkuvaa suoristamista ja kihartamista. (Kiitos kuuluu myös laiskuudelle...) Värjätessä oon värjänny vain tyven ja nyt yritän päästä tuosta värjäyskierteestäkin eroon. (Siitä tuo ihana tyvikasvu joka kuvassa..) Pakkasella en suojaa hiuksia mitenkään sen kummemmin, pipo päässä toki kuljen, mutta sehän ei suojaa latvoja, ellei niitä tunge sinne pipon alle erikseen. Auringossakaan en niitä suojaa enkä käytä mitään suojakertoinhoitoaineita. Ja saunassakaan en kääri niitä mihinkään pyyhkeeseen.

Käytän hiusaineita ylipäätään tosi vähän. Perusshampoot ja hoitoaineet, mitä nyt vaan sattuu käteen osumaan. Ja nyt kun mietin, niin on ihme, että minun hiukset on näinkin hyvässä kunnossa. Muotoiluun käytän lähinnä hiuspuuteria ja joskus kiinnettä. Ja toki sitten lämpösuojia, kun lämpökäsittelen hiuksia. Mut siinäpä se. Tai siis tähän saakka.

Minun niskahiukset alko takkuuntua ja koska oon laiska harjaamaan hiuksia, niin sinne alko muodostua yksi iso rasta. Cool. Luin jostain kookosöjystä, jonka pitäis olla mm. erinomainen hiusen kosteuttaja. (Kaiken niiden laihduttavien ja elinikää nostavien ominaisuuksien lisäksi.) Kajaanista en löytänyt tuota kyseistä ainetta, tosin luontaistuotekaupat jäi katsomattakin, koskapa olin samaan aikaan suuntaamassa Helsinkiin, josta purkkini sitten kotiutin. Oon nyt käyttäny tuota muutamaan otteeseen, noin kerran viikkoon, riippuen vähän hiusten kunnosta. Ja voi että käytön jälkeen niskarastakin on auennut itsestään ja hiukset on kuin silkkiä.

En oo kauheesti bloggaillu kosmetiikasta ja tällaisesta, mutta aattelin nyt poikkeuksellisesti jakaa tämän löydön kanssanne. Hiukset on minulle se juttu, josta saan eniten kehuja ja minulta kysellään, että onko ne omat ja että miten oon kasvattanu ne näin pitkiksi. Ehkä tää aihe oli siksi niin erityisen lähellä sydäntä, mutta jatkossa palailen taas normaalille, vähemmän asiapitoiselle linjalleni, joten ei hätää. (Tämän hetken hairahduksen pelastaa ehkä myös se, että päätin eilisen päiväni keskustelemalla metsästyksestä ja aloitin tämän aamun puhumalla autoremontista.)


P.s. Lisäilin vanhempiin postauksiin lisää tunnisteita. En tiedä, kokeeko kukaan niitä millään tapaa hyödyllisiksi, mutta onpahan nyt olemassa. Tosin jaksoin kikkailla vasta kesään saakka, joten sitä vanhemmat postaukset ovat vielä siellä ikuisuusprojektileirissä. (Itse asiassa joudun myöntämään, että taidan päätyä lisäämään sinne vielä hiukset-kategorian...)

Junttiasu arkikäytössä

...Ja näin sitä vaihdetaan sitten kätevästi tyylistä toiseen! Viittaan nyt tuohon edellisen postauksen settiin. Tänään oli tosiaan vähän eri meiningit. Aamuhan alkoi jo hyvin pirteesti siinä puoli seiskan jälkeen, kun totesin, ettei nukuta. No, yritin kuitenkin ja hetken kuluttua havahduinkin uudestaan hereille. Ehdin jo riemastua, että kello on varmaan jo lähempänä yhdeksää, mutta vilkaisu kelloon paljasti minun nukkuneen noin kymmenen minuuttia. Hyvä homma. Tästä seurasi sitten se, että minulla kävi aika pitkäksi (koska jostain syystä fb:n chatti oli kasin aikaan lauantaiaamuna melko hiljanen) ja niinpä olin imuroinut koko alakerran jo ennen kello yhdeksää. Sääli ettei meillä oo lehmiä, olisin varmasti hoitanut aamulypsyn siinä samassa tohinassa.

Meijän kylällä oli kuitenkin nyt päivällä joku kylätapahtuma, lähettiin sitten äitin kanssa sinne. Arvoin toppatakin ja verkkatakin välillä ja päädyin jälkimmäiseen. Ja tuohon täydellisesti kyseiseen takkiin mätsäävään, jo hyvinkin tutuksi tulleesseen mainospipoon. Mainoksen sentään jätin näkymättömiin. Pikkuveli kysyi, että en kai oo oikeesti lähössä tämän näkösenä mihinkään. En tiedä, mitä se ois sanonu, jos oisin pistäny päähäni kakkosvaihtoehdon eli pinkin paljettipipon. Mutta toisaalta, toi mainospipohan taitaakin olla alunperin Jussin pilkkikisapalkintovalinta, joten hieman ristiriitainen tuo sen heitto.

Ja verkkatakki on isän vanha. Tekun logolla varustettu. (Googletin just tekun meinaavan ehkä teknillistä opistoa..) Minullahan on myös olemassa se paikallisen urheiluseuran takkikin, joka tosin on vähän liian iso ja ehkä myös vähän liian haperoa. Pelkään sen leviävän käsiin. Ja näin luon illuusion sporttisuudestani.

Muistan hymyilleeni joskus kaupungilla näkemälleni verkkatakki-korkkarit -kombolle. Mut nyt kun mietin, niin sehän kuulostaa superhauskalta. Ja sitä paitsi, tykkään kontrasteista. (Oon esim. suunnitellu yhdistäväni yhden äitin vanhan nahkahameen valkoiseen pitsitoppiin. Siis wtf, nahkahame minulla?!) No, ehkä minua ei tulla näkemään tuossa ensin mainitussa yhdistelmässä.  Muussa tapauksessa oon menettäny järkeni aivan totaalisesti ja voitte tulla sen minulle sanomaan. (Toiseen yhdistelmään en mee vielä sanomaan mitään...)

Tämän päivän ohjelmaan palatakseni pyörin siis kylällä ympyrää ja söin vohveleita. Kävin katsomassa myös sählyä. Tapahtuman lopuksi kävin vielä katsomassa alle kouluikäisten nappulahiihdot, jossa tulevaisuuden kaisamäkäräiset suihkivat menemään. Voinpahan sitten vanhana (omien saavutusten käydessä vähiin) sanoa olleeni katsomassa kyseisten maailmanmestareiden ja olympiavoittajien nappulahiihtoja. Huh, melko liikunnallinen päivä...

Ahkeran penkkiurheilun jälkeen urheilin itse sen verran, että pyörähdin avannolla. Kannatti viimeksi vähän valittaa, sillä avanto on taas käytettävissä. Ei tosin yhtä hienona kuin aikaisemmin, mutta ilmeisesti sitä nyt pidetään auki, joten mitä niillä kaiteilla ja tukevilla portailla nyt olisi edes tehnyt...

Loppupäivän voisinkin ottaa superrennosti ja sammua illalla silkasta väsymyksestä taas puoli kymmenen aikaan. Mutta jaksaapahan aamulla sitten herätä taas lypsylle.


P.s. Ilmeisesti meijän kylällä ei tosiaan välitetä kauheesti, että kuinka juntilta näyttää. Kukaan ei katsonut pitkään tai ilkkunut, vaikka Jussin mielestä tää ei ois ollu mikään julkisen paikan asu.

Maskeerausharjoitusta

Perjantai-ilta. Yksin kotona. Kuten jo ehkä minua paremmin tuntevat saattoivatkin veikata, mielessäni ei ollut ensimmäisenä villit kotibileet vaan yksinäinen kuvaussessio. Oon mielettömän huono kuvausmaskeeraaja. Teatteria vuosia harrastaneena tiedän, että kirkkaat valot "syövät" suuren osan maskista. Valokuvauksessa on luonnollisesti sama juttu. Ongelma on vain siinä, etten ole ilmeisesti sisäistänyt tätä faktaa. Nyt opettelin sitten kerralla. Vetäisin naamaan amywinehouse-rajaukset (Okei, ehkä joudun myöntää, ne ne oli melko hillityt amywinehouse-rajaukset..) ja roosanväriset huulipunat. Myös huuliin ois voinu harkita jotain rajaukseen liittyvää, mutta koska oon niin noob huulipunan käytössä, niin ne omista täysin mätsäävää rajauskynää.

Ja sitten räpsii. (Luonnollisesti jojoilin kameran molemmilla puolilla, hei eikö nyt kukaan vois ilmottautua vapaaehtoiseksi malliksi, kun pikkusiskon kiristäminen ei nyt jostain syystä onnistu ja luottomalli-Miika on koko kevään ties millä reissuillansa..?) Aikomuksena oli liikkua ulos, mutta laiskuus vei voiton. Kiitos olohuoneen seinänkokoiset ikkunat ja minun ei tarvinnut ottaa askeltakaan tuonne hangen keskelle.

Ja toden totta, luonnossa nuo meikit olivat melko paljon jäätävämmät, mitä noissa kuvissa. Sanotaanko nyt vaikka näin, että kuvissa näkyvässä maskissa voisin kuvitella lähteväni kauppaan, mutta niissä peilissä näkyneissä en.

Oon jo jonkin aikaa yrittäny metsästää uutta bannerikuvaa. Oon tehny jo ties kuinka monta luonnosta tässä talven mittaan, mutta en oo ollu yhteenkään tyytyväinen. Kesken kuvauksen huomasin kamerassa kuvan, jonka näin jo sieluni silmin tuossa blogin ylälaidassa. No, lopputulos ei nyt aivan ole yksi yhteen sen ajatuksen kanssa, mutta olen tuohonkin nyt sen verran tyytyväinen, että bannerinmetsästys saa nyt hetkeksi jäädä.

Etenkin, kun puolen tunnin värkkäämisen seurauksena sain sen suunnilleen oikeaan kokoon. Joten jos joku sattui tuon puolen tunnin aikana täällä pyörähtämään ja hämmentymään, niin pahoittelen sitä kaaosta...

Vielä pikkukakkonen ja sitten nukkumaan...

Onhan se kiva, että herääminen on helppoa, mutta ehkä minun pitäisi huolestua, kun herään virkeänä puoli seitsemän aikoihin, kun kello on asetettu herättämään varttia yli seitsemän. Tai ehkä olisi pitänyt olla huolissaan jo illalla, kun aivan kuin huomaamattani menin nukkumaan kymmeneltä..? Toisaalta hyvät yöunet tulivat tänään tarpeeseen, oli nimittäin sen verranhulinapäivä töissä. Huh, mahtaa taas ensi yönä nukuttaa. Ja ilmeisesti huomenna ei ainakaan helpota...

Ja mikä on tuo sää, lunta tulee enemmän kuin varmaan koko tammikuun aikana yhteensä. Ja säätiedotus kertoi, että Ahvenanmaalla on ollu tänään +16 astetta lämmintä! Menikö nyt taas ihan tasan... Olin jo niin valmistautunut kevääseen! Kaivoin villakangastakinkin kaikkien toppatakkien alta, mutta ilmeisesti tää oli joku kohtalon hauska vitsi taas. Hah.

No, ei se mitään. Voin nimittäin nyt uskotella itselleni, että koko kevät tulee sitten joskus kerralla. Ilman sitä kolmen kuukauden välikausiloskakeliä, jolloin koira kantaa sisään vähintäänkin yhden biitsin verran hiekkaa. Tämähän ois muuten loistava juttu, mutta joku väitti minulle joskus, että UV-säteet eivät läpäise ikkunalasia. Rusketusta siis saisi odottaa melko kauan. (Testattu on.) Toisaalta tää ois tosin melanoomaturvallinen ranta. Ja sitä paitsi, tuo uimaranta vois olla vielä astetta haastavampi toteuttaa.

Tai no, nyt kun mietin ajatuksen kanssa, niin meillä on nimenomaan olemassa tuo uimaranta, mutta se hiekka puuttuu.

Diidi diidi diidi diidi Batmaan

Tiijän, että lemmikkikuvat ei nappaa ihan jokaista, mutta pakko julkaista muutama ei-niin-kovin-onnistunut otos Batmanista. (Tai okei, ehkä joukossa on muutama ns. vahinko-onnistuminen, jossa alkuperäisenä suunnitelma on ollut tallentaa jotain muuta kuin mitä muistikortille on lopulta tallentunut.) Näitä kun on enemmän kuin omaan tarpeeseen.

Ajatuksena oli siis ihan vain ulkoiluttaa sekä Batmania että kameraa, mutta Batmanin lelu vei vähän liikaa huomiota. (Siitä johtuu siis tuo muutaman kuvan silmien hullunkiilto..) Ja ne tiaiset, joitten perässä pitää juosta ympäri pihaa, vaikka kuinka väsyttäisi. Oon jo etukäteen pahoillani kaikkien niiden lukijoiden puolesta, jotka ei lämpene näille lemmikkikuvaoksennuksille.

Tuo ekan kuvan naama. Siis miten se voi näyttää tuolta!? Ja suurimman huvin kuvasta saa, kun peittää ensin toisen puolen naamasta ja sitten taas toisen. Ja tätä voi jatkaa niin kauan, kunnes kuolee nauruun. Tai jos on kovin huumorintajuton ihminen, niin voi mennä tuohon seuraavaan kuvaan, jonka vasemmalla puolella on menossa just laskeutuminen lumihankeen. (Suussa on se jo aiemmin mainittu lelu.) Tuo "en jaksa enää katsoa kameraan" -kuva on tuossa lähinnä vaan täytteenä.

Ylemmässä kuvassa on menossa lelun nappaaminen ilmasta. Objektiivin kiinteät 50mm vähän takasivat sen, että Batman onnistui rajaamaan kuononsa ja alaleukansa kuvasta pois ihan itse. Ja etutassut. Ja tuossa alhaalla vasemmalla kerroin vissiin Batmanille loistavan vitsin. (Onneks meillä mätsää noi huumorintajut yhteen. Vai oisko tää sitä kun omistajat alkavat muistuttaa koiriaan..?) Ja tuossa oikeenpuoleisessa kuvassa Batman nyt sitten päätti, että ne tiaiset nyt vaan sattuu kiinnostamaan kymmenen kertaa enemmän kuin poseeraus.

Kuka vei avannon?

Hehkutin viikonloppuna minun uutta extreme-harrastustani, avantouintia. No, kyseinen harrastaminen taisi päättyä ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Tänään oli mahtava auringonpaiste, joten lähdettiin mummun kanssa avannolle todetaksemme, että avannolta oli hävitetty kaiteet ja portaat. Luonnollisesti myös pumppu oli viety. Vieraskirjasta luettiin, että meitä ennen käyneet uimarit olivat kuitenkin nostaneet portaat takaisin avantoon, mutta kun minä laskeuduin portailta, ne lähtivät ajelehtimaan. Nopean korjausliikkeen ansiosta sain portaat uudelleen "paikoilleen" ja pääsin avannosta ylös. Myös pukuhuoneen lämmöt oli katkaistu, joten pukeutuminen kävi suht nopeesti.

Ja just kun oltiin vasta aloittelemassa tätä meijän avantouintikautta! Ja minä kokonaan uutta harrastusta. Oon nyt vähän ihmeissäni, että voinko sanoa harrastavani avantouintia vai en? Tää on vähän sama, kun mietin kaksi kuukautta sitten, että voinko sanoa harrastavani kitaransoittoa, kun osasin noin viisi sointua ja soittelin lähinnä niillä satunnaisesti.

Mietin nyt, että mitä keksin avantouinnin tilalle. Oon kovasti yrittäny aloittaa kuntosalihommia, mutta jostain syystä sinne on ollut avantoakin vaikeampi suoriutua. Kiinnostusta kyllä riittäisi, mutta olen vain niin huono lähtemään yksin. Mutta toisaalta, oon alottanu aivan huomaamattani myös satunnaisen ja itsenäisen kahvakuulailun. Parina iltana viikossa heittelen kuulaa melko epämääräisesti, mutta ilmeisesti se tuottaa tulosta. Eilen huomasin jopa erottuvan lihaksen käsivarressani! Mutta tosiaan, mitenkään säännöllistä ja harkittua tämä minun treenaaminen ei ole, keskivartaloa lukuunottamatta.

Ja keskivartaloa motivoi treenaamaan treenaamattomuudesta johtuva selkäsärky. Viime vuonna kärsin selkäkivuista useina iltoina viikossa. Aloitin loppuvuodesta treenaamaan säännöllisesti niillä ns. perinteisillä vatsa- ja selkälihasliikkeillä. Ne ei kuitenkaan napannu kauheesti, joten ostin hulavanteen. Oon nyt pyöritelly sitä joulusta saakka lähes joka ilta parinkymmenen minuutin ajan ja selkäsärkyillat on laskettavissa yhden käden sormilla. Tässä en annan laiskottelulle sijaa, joten jos pyörittäminen ei huvita, teen keskivartalotreenin muulla tavoin. Tai no, jos oon esim. reissussa, niin sillon otan vähän omaa lomaa...

Lisäksi venyttelen nykyään säännöllisesti. Melkein joka ilta. Oho. Ihmettelen itsekin tätä kunnostautumista treenipuolella! Ehkä minulla on nykyään ylimääräistä aikaa... Tarkoituksena ei siis ole missään vaiheessa ollut laihduttaminen, painokaan ei ole juuri muuttunut käsittääkseni suuntaan eikä toiseen. En ole käynyt itse asiassa edes puntarilla. Kaikki lähti oikeastaan liikkeelle noista selkäongelmista. Kun nyt kuitenkin treenaa keskivartaloa, niin samalla tulee sitten treenattua muutenkin. Minua ei luonnollisestikaan haittaa, jos tämä selän kunnossa pitäminen ja muu oheistreeni myös kiinteyttää tai saa minun olon tuntumaan muutenkin paremmalta. Oon nimittäin ehkä vähän tykästynyt siihen vennyttelyn jälkeiseen tunteeseen. Tiedättehän, kun lihakset tuntuis ikään kuin olevan irrallaan..?

Oho, menipä hieman alkuperäisen aiheen sivuun... Mutta ei se mitään, välillä vähän normaalia enemmän asia-asiaa. (Tai no...) Nyt voisin taas jättää nämä treenitarinat niille bloggaajille, joilla on asiasta jotain oikeaa sanottavaa. (Odottakaas, jos vain hurahdan siihen salitouhuun...)

Revontulipilviä

Laitanpa nyt jakoon vähän vanhempaa kuvamatskua, kun en tämän päivän kalastus- ja avantouintireissuilla (eivät siis liittyneet toisiinsa juurikaan) ei tullut kameraa kannettua. Ja muuta raportoimisen arvoista ei tänään sitten tapahtunutkaan.

Olin menossa perjantai-iltana nukkumaan (coolisti puoli yhdentoista aikaan, tää elämä on välillä niin kovin villiä) ja valot sammutettuani vilkaisin sattumalta ikkunasta ulos. Koko taivas hehkui vihreänä, joten nukkumaanmeno vähän pääsi venähtämään minun juostessani kameraa, muistikorttia ja jalustaa ympäri taloa. Saatuani vaatteet päälleni ja ulos päästyäni totesin, ettei siellä taivaalla nyt mitään kovin hienoja revontulia enää sitten olekaan. Tai ne revontulet oli taas ehkä toisella puolen kylää. Meillä taivas näytti lähinnä pilviseltä, joka nyt sitten ilmeisesti olikin kuitenkin jotain revontuliutua, sillä kameran kautta katsottuna ne "pilvet" hohtivat vihreinä.

Otin muutaman kuvan tähtitaivaasta ja lähdin pettyneenä nukkumaan. Jospa tälle talvelle riittäisi vielä revontulionnea...

Biitsikausi avattu!

Kävin aamulla mummulassa pyörähtämässä ja kuulin, että mummu oli lähdössä tuohon läheisen leirintäalueen avannolle. Jotenkin oon ollu siinä käsityksessä, että sellaista ei ole tältä kylältä muutamaan vuoteen löytynyt, mutta kun asian todellinen laita selvisi, ilmottauduin mukaan. Pakkasin pyyhkeen ja bikinit nykymuodin mukaisesti (dalmatialais)reppuun ja lähdin talsimaan kohti avantoa.

Oon vielä melkoisen keltanokka noissa piireissä. Tähän saakka minun avantouinnit on laskettavissa yhdellä sormella, mutta sen ainoan kerran jälkeen minulla on ollut haaveena aloittaa kyseisen lajin aktiivisempikin harrastaminen. Nyt minun avantokokemuksieni määrä on tuplaantunut. Ja into myös. Kun avannolle on matkaa se kahdeksansataa metriä, ei silloin tällöin suoritettu veteen pulahtaminen liene kovinkaan suuri haaste. (Suurimmaksi haasteeksihan tässä tosiaan ajattelisin tuon saamattomuuteni, en niinkään sitä veteen menoa. Yritin kovasti ennakkohoukutella äitiä kaveriksi, mutta toistaiseksi näyttää vähän heikolta.)

Kiitos giffin, photobucketin ja bloggerin yhteistyön, tässä todistusaineistossa on näköjään automaattinen blurri-sensuuri. Ehkä ihan hyvä juttu, ei nimittäin tuossa vaiheessa tullut kauheesti jännitykseltä ajateltua tuota edustavuutta. Mutta mummulle kiitos kuvista!

Huomiseksi on luvattu ilmeisesti jopa aurinkoa, joten silloin ois ehkä mahdollista saada vähän väriäkin pintaan... No heh heh.

P.s. Voidaanko tää nyt laskea talviturkin heittämiseksi?

Hamekausi avattu!

Oisi taas töistä miljoona erilaista tarinaa, mutta ajattelin nyt nauttia viikonlopusta ja vapaasta. Ja kun joutuisin muutenkin sensuroimaan niin paljon, että jutuista menisi iso osa hohtoa. Harmi sinänsä, lapsilta kun tulee parhaat jutut.

Uskaltauduin avaamaan hamekauden. (Mekkokauden avasin jo silloin Helsingissä, mutta sielläkin vain iltamenojen osalta.) Minulla on edelleen ongelmia hameen käytön kanssa. Tuntuu, että hameen mukana minun pääni päälle ilmestyy kaikissa neonväreissä vilkkuva huutomerkki. No, ilmeisesti muut eivät sellaista näe, joten olisi ehkä aika tajuta se itsekin.

Yleensä tarvitsen päälleni jotain turvallista, kuten farkut tai jotain muuta hillittyä, kuten mustaa väriä. Tänään kuitenkin yllätin itseni ruudullisella hameella ja marjapuuropaidalla. Kengät oli mustat ihan käytännön syistä. En jaksa raahata töihin monia kenkiä siltä varalta, että päivä saattaa sisältää aktiviteettista ulkoilua, kuten lumivuorten päälle kiipeilyä tms. Sisällä tosin hyppelin paljon pelkissä villasukissa.

Viikonloppua en ole suunnitellut vielä yhtään. Säätiedotus lupaa harmaata sadekeliä, ei siis mitään ihanteellisen kuuloista valokuvausta ajatellen. Tai no, ainakin kuviin sais kunnon masismeininkiä. Jos siis sitä lähettäis tavoittelee. Mut mites tämä minun positiivisuusteema nyt?! Okei, tänään ainakin on ollut ihan huippupäivä. (Jos ei oteta huomioon sitä että Suomi tuntuu olevan tänään täynnä tanssiaisia ja silti minä soittelen kotona kitaralla Martikaisen Kaikki me kuolemme pian -biisiä. No heh, se oli vaan yksi niistä biiseistä jotain satuin soittelee...)

Mutta juu, katellaan sitä sitten huomenna. Minä keskityn nyt noihin Salkkareihin. (Oon niin totaalisen tipahtanu kärryiltä tästä sarjasta vuosia sitten, että tänään on pakko skarpata...)

Onnenpäivä

Tulin pikaisesti jakamaan kanssanne asian, joka tapahtui tänään ja sai minut sekä hymyilemään, että miettimään. (Tämäkin liittyy taas, ylläripylläri, työjuttuihin. Mutta se on tällä hetkellä käytönnössä yhtä kuin minun elämä, joten kestäkää.)

Olin menossa taas tavalliseen tapaani erääseen luokkaan "apuopeksi" ja välitunnin päätyttyä odottelin tunnin alkamista luokan edessä. Eräs noin 7-vuotias lapsi tuli silmät kiiluen välitunnilta minun luokseni ja totesi riemuissaan: "Tänään on kyllä minun onnenpäiväni!" Ihmetellen sitten kysyin, että no kuinkas niin. Lapsi ojensi nyrkkinsä, kuiskasi "Katso, mitä löysin!" ja avasi kätensä. Kämmenellä oli jo lähes mustaksi tummunut viiden sentin kolikko.

Myöhemmin kotona tapahtuma tuli mieleen (kun yritin keksiä päivitettävää Facebookiin) ja aloin sitten miettiä, että mistä saisi takaisin tuon asenteen. En oo viime aikoina jaksanut olla kauheen positiivisella tuulella. En oo oikeestaan ollut ees kiinnostunut yrittämään. Tänään kuitenkin lupasin itselleni, että lopetan (tai ainakin vähennän) pikkuasioista (kuten esim. tulevaisuudestani, heh) stressaamisen ja ahdistumisen ja yritän löytää positiivisia juttuja ihan pienistä asioista. Esimerkiksi siitä yllättäen löydetystä viiden sentin kolikosta.

Päivä, jolloin luistinrata alkoi sulaa

Vaikka säästä puhuminen on aina se helppo ratkaisu, niin oon tylsä ja alotan sillä silti. Ootteko huomanneet, miten mahtava keli ulkona on?! Okei, en tiijä muusta Suomesta, mutta ainakin täällä aurinko paistoi jo niin lämpimästi, että luistellessa takki on ihan liikaa. (Mutta en tietenkään voinut heittää sitä pois, kun olin just käskeny pikkutyttöjä laittaa takit päälle...) Ja että luistellessa piti jo vältellä sitä päätä kentästä, johon aurinko paistoi koko ajan. Oli nimittäin jo ihan sohjoa. Tänään siis tuntui ekaa kertaa oikealta keväältä!

Huh, tykkään hurjasti just tästä vaiheesta kevättä. Ja siitä, kun kevät on vaihtumassa kesäksi. Se väli, joka on täynnä loskaa, sais minun puolesta jäädä kokonaan pois. Rasittavaa pestä koira jokaisen pissireissun jälkeen. Ja voitte kuvitella, että taloudessa, jossa koira rakastaa kuralätäköitä, loskavaihe tuntuu p i t k ä l t ä.

Olin tänään sen verran ennakoivan keväisellä tuulella, että vetäisin päälle mekon. Okei, sukkahousujen sijasta turvauduin vielä farkkuihin, joten ehkä ajatuksena mekko on hieman liioteltu. Tästä on ehkä lähtenyt liikkeelle tämmöinen turvallinen laskeutuminen mekko- ja hamekeleihin. Olin tänään jopa niin aktiivinen itseni suhteen, että pistin hiukset kiharalle. Lapset tykkäsi, vaikka kiharat tekikin letittämisestä hieman haastavaa. Söpöin kommentti (Sinulla on kauniit kiharat hiuksissa!) tuli kuitenkin eräältä pieneltä herrasmieheltä. Toivottavasti tuo herrasmiesasenne säilyy, ja Suomen tulevaisuus on turvattu.

Kiva toi Batman joka kuvassa. Vois kuvitella, että meijän piha on täynnä kuoppia... Lopuksi se meni kaivaa syvään hankeen niin, että kaverista näkyi suunnilleen vain korvat. Joka toiselle kuoppaa kaivaa, joka toiselle ei. Heh heh. Ja nyt kun tässä naureskelen, niin se oon varmasti just minä, joka menee ja vetää lipat noihin monttuihin. Mutta ihan tosissaan, kuvitteleekohan Batman löytävänsä tuolta hangen alta jotain..? Ehkä tunnelin Australiaan? Kelpais minulle.

Olin taas vähän huomionkipeällä tuulella, joten pistin kaulaan tuon uuden ihastuksen, bambi-korun. Tosi kypsää ja aikuismaista juttua taas. Mutta sopii minulle kuin nenä päähän, kun ottaa huomioon esim. sen, että minua luultiin taas pari viikkoa sitten korkeintaan 18-19 -vuotiaaksi. Eihän se olekaan kuin noin 4-5 vuotta todellisuutta vähemmän. Ja just kun olin mielestäni pääsemässä kypsemmälle asteelle mm. pukeutumiseni suhteen. Jep, jep. Siis meinaan aikaa ennen bambin ostoa.

Pitäisi kuulema olla onnellinen siitä, että näyttää nuorelta, mut hei haloo. Jostain syystä en hypi kauheesti riemusta. Myös 22 on minusta melko vähän, eikä 22-vuotiaalta näyttävä näytä kovinkaan vanhalta.

No, toisaalta täällä kotikylällä ei ole niin justiisa miltä näyttää. Eilen nimittäin olin opesijaisena liikuntatunnilla ja hiihdin Mainuantien Kesoil -pipo ja isän vanhat Raybanit -kombon kanssa. (Asuna tosin palveli ihan vaan se perinteinen suomalainen kansallisasu, tuulipuku, koska en luottanut tarkenemiseen verkkatakissa.) Herätin ehkä hiukan hilpeyttä, mutta sain kehuja sekä piposta että arskoista. Ensi kerralla tosiaan sitten jos vetäsis päälle vielä nuo retrot, aidot rajavartiolaitoksen hiihtohaalarit siltä ajalta, kun käsitettä näyttää hyvältä ei ollut vielä keksitty.

Vain prätkä puuttuu

Taisinkin edellisessä postauksessani mainita meidän pienestä kuvaussessiosta. Sara siis halusi laittaa minun hiuksia siinä Terra Novaa katsellessa. Reippaan tunnin projektin jälkeen olisi ollut kurjaa olla ikuistamatta tätä lettiä. Ja kun kuvataan, niin kuvataan sitten kunnolla. Pistin ihan asioikseni meikit huulipunia myöten naamaan. Sara räpsi reippaan tunnin aikana noin kolmesataa ruutua, kolmesta eri asuyhdistelmästä. Blogiin saakka päätyvät näillä näkymin kuitenkin vain tämän viimeisen setin kuvat. (Ellen saa jotain yhtäkkistä innostusta alkaa työntää tänne tuota pin up -henkeä prinsessamekossa -matskua...) Vaikka tykkäilen kovasti 50-luvun rokkityylistä, en ehkä lähtis näillä vermeillä kaupungille. Vähän liian hc minulle. Ainakin vielä toistaiseksi.

Helsinginreissu minipaketissa

Loma alkaa olla lopuillaan ja minä kotona! Helsinki on kiva, vaikkakin harmillisesti niin kovin syrjässä. Siitäkin huolimatta suunniteltiin jo, että jos minulla on kesällä pari ylimääräistä päivää, niin hyppään junaan ja mennään Suomenlinnaan piknikille. Mutta nähtäväksi jää, joten jos nyt kuitenkin palattaisiin vielä tähän reissuun.

Huomasin alkuviikosta, että Tundramatiksilla on levynjulkkarikeikka samaan aikaan kun oon huudeilla. Bändin rumpali on saman kylän poikii, joten torstai-iltana otettiin suunnaksi Tavastia. Tavastia on ollu minulle aina se legendaarinen paikka, jonne Kalle Päätalo pääsi lopulta soittaa Pitkä kuuma kesä -leffassa, ja jonne jossain elämänvaiheessa on päästävä. Lopultakin se päivä koitti! (Voin kuvitella tämän innostuksen herättävän hilpeyttä helsinkiläisissä, mut hei, ei täältä pohjoisesta joka päivä Tavastialle lähetä...)

Shoppailin päivällä mustan pitsimekon, joka nyt oli ehkä vähän ylihieno noihin kekkereihin, mutta hei, sen kerran kun lähen Helsingin yöelämään, niin se ehkä minulle sallittakoot. Toisaalta meijän kemut jäi vähän lyhyiksi, todettiin sitten yhden oluen jälkeen ja keikan päätyttyä, että voitais vaan mennä mäkkärin kautta kotiin. Oltiin nukkumassa varmaan puolen yön aikaan. Se siitä yöelämästä.

Torstain shoppailupäivän ja illan keikan jälkeen minun majoittajani Sara oli muissa hommissa ja sain seuraneidikseni Riikan. Istuttiin ensin teellä aamupäivä, mutta tuumailtiin, että koska minulla on kamera mukana, niin voitaisiin sitten kuvatakin jotain. Tämän seurauksena tutustuttiin sitten Helsinkiin muutenkin kuin Forumin ja Kampin ympäristössä, otettiin suunnaksi Vallilan puutaloalue. Ei ehkä sitä perinteisintä Helsinkiä... Samalla tutustuin myös Helsingin metroon (Heh, joo, minulle sekin on jo jotain spesiaalia...) ja pahamaineiseen Kallion kaupunginosaan.

Vallilan jälkeen palattiin sitten takaisin ydinkeskustaan (Suokaa anteeksi, jos oon väärässä... Heh.) ja suunnattiin Vapianoon syömään pitsaa. Ajateltiin pyöriä (tai siis minä aijoin Riikan opastuksella) vielä turisteina Senaatintorilla, mutta koska ulkona alkoi sataa lunta, niin päädyttiinkin tilaamaan lasit punaviiniä ja istumaan iltaa sisällä lämpimässä. Ei yhtään hullumpi vaihtoehto. Lopuksi pyörähdettiin vielä sipsikaupan kautta hakemassa leffaeväät ja Riikka saatteli minut Saran luo, jotta en ois eksyny keskustan ja Meilahden välille. Veikkaisin, että se ois ollu enemmän kuin todennäköistä.

Lauantaina sitten tehtiin kävelyretki Seurasaareen. Nauratti vähän lähteä Helsinkiin saakka katsomaan täältä meijän naapurikunnista tuotua tervavenettä ja pirttiä, mutta oli siellä muutakin nähtävää. Juoksin objektiivi heiluen tiaisten ja oravien perässä. Niitä kun ei tosiaan täällä meillä maalla oo... Heh. Oisin toki kuvaillu merta, mutta se oli a) jäässä ja b) jäätävän sumuverhon keskellä. Kuvailin sitten kaisloja. Jotain sellaista, mitä ei omasta rannasta löydy. Nudistirantakin taisi olla valitettavasti vähän hiljainen.

Lauanatai-iltana tehtiin pitsaa ja todettiin, ettei kyllä jakseta lähteä mihinkään. Vedettiin sitten ruokaa naamariin ja katottiin Terra Novaa. Ja haha, illalla innostuttiin vielä vähän kuvailee. Sara nimittäin väänsi minulle tekemisen puutteessa sellaisen kampauksen, että selvittelin sitä tänään vähintään vartin ajan...

Tänään eli sunnuntaina sitten hyppäsin junaan ja otin suunnan kohti kotia. Ilmeisesti jollain muulla oli sama suunnitelma, koska koko juna oli ihan täynnä. Kerrankin minulla kävi tuuri. Arvoin nimittäin, että ostanko lipun netistä kännykkään vai vasta rautatieaseman lipunmyynnistä juuri ennen lähtöä. Päädyin sitten ostamaan sen netistä, onneksi. Olisin jäänyt muuten rannalle ruikuttamaan.