Onneksi tämä päivä on vaan kerran neljässä vuodessa

 Huh, eipä taas menny niiku siinä eräässä kuuluisassa idyllisessä suomenruotsalaismiljöössä. Heräsin aamulla normaalia aiemmin laittamaan hiuksia niin, että ne näyttäisivät huolitelluilta vielä iltapäivän tapaamisessa. Stressasin myös vaatteita. Tarvitsin yhdistelmän, joka toimisi kaikissa niissä tilanteissa, jotka tämän päivän kohdalle oli suunniteltu. Lisäksi pakkasin mukaan kolme eri laukkua. Ja just kun olin matkalla töihin, sain kuulla, että iltapäivän tapaaminen siirtyy maanantaille.

No, eipä mitään. Hetken pohdinnan jälkeen suunnittelin kuitenkin tekeväni Kajaaninreissun muut osat suunnitellusti, eli kahvittelu kaverin kanssa ja muutamia muita pikkuasioita. Töissä kävikin sitten ilmi, että työkaverin poissaolon vuoksi minua tarvittaisiin töissä vähän suunniteltua kauemman aikaa, joten hylkäsin sitten ajatuksen reissusta lopullisesti.

Koska reissu siirtyi nyt ensi viikolle, joka on lomaviikko, päätin yhdistää tapaamisen ja tämän kuun lopulle alustavasti sovitun eläinlääkärireissun. Äsken tuossa soittelin sitten meijän eläinlääkärille, jonka ainoa vapaa aika kyseiselle päivälle sattui päällekäin tuon toisen tapaamisen kanssa. Huh, olin hamekangas mielessäni ajatellut kosaista tänään jotakuta, mutta tällä tuurilla se joku yllättäis sanomalla kyllä ja jäis hamekankaat saamatta.

No, jos jotain positiivista taas lähdetään hakemaan, niin okei, minun freeshiys vähän kärsi liikuntatunnin aikana. (Voin nyt sanoa hiihtäneeni viimeksi koululiikuntatunnilla...) Esim. noi aamulla huolella kiharretut hiukset pääsi vähän lässähtämään...

Jos haluutte huomiota eskarilaisilta, niin hankkikaa rannekello, jonka kellotaulu on tyhjä. "Miten tästä muka näkee ajan?" sekä "No sanoppa paljonko kello muka on?" ja toinen asia, jonka äärelle kaksi villiä pikkupoikaa saa rauhoittumaan kymmeneksi minuutiksi, niin oli sen selvittäminen, että miten viisareita voi liikuttaa itse. Tuota nuppia yritettiin pyörittää, painaa, vääntää ja työntää sivuun, kunnes pienten vihjeiden jälkeen joku hoksasi, että sitä pitää vetää ja sitten vasta pyörittää. Ja mikä riemu siitä syntyikään...

Semmoista hauskaa tänään. Minun pitää ilmeisesti lähteä pitämään tuolle pikku-ukolle seuraa. Alkaa olla tuo vinkuminen sitä luokkaa. Saapa nähdä, mitä hauskaa tänään keksitään. Eilen heitin sen vinkupalikan vahingossa puuhun ja kun yritin saada sitä sieltä alas halolla heittelemällä, niin se halko jäi sitten viereiseen oksaan. Yritin potkia sitä puuta ja puhaltaa aiheuttaakseni pienen tuulenpuuskan, mutta lopulta jouduin luovuttamaan. Nyt odottelen tässä pientä talvimyrskyä ja toivon, että kukaan ei satu samaan aikaan kulkemaan tuon puun ali (jonka oksat ovat siis meijän kotitien yllä), tai voi tulla vinkulelua tai halkoa päähän.

Reilukerhoperhe

Ajattelin nyt lopultakin lukaista läpi tuon joululahjaksi saamani salamalaitteen manuaalin. Testailin samalla noita löytämiäni ominaisuuksia. Tosin nyt täytyy kyllä myöntää, että olisin saanut saman lopputuloksen aikaan sillä samalla osaamisella, mikä minulla oli ennen manuaalin lukemistakin. Välillä tuo homma meinasi olla melkoista hepreaa, en oo nimittäin kauheesti perehtynyt salamakuvaamiseen aiemmin. Ehkä ois jo aika.

Ajattelin tehdä tähän väliin tämmöisen pikapostauksen, koska oon huomenna varmaan niin kiireinen, etten ehdi kotiin kuin vasta illaksi. (Oon katsokaas näköjään kunnostautunut tämän tahtini kanssa...) Lähden nimittäin käymään heti töitten jälkeen Kajaanissa hoitamassa yhden asian. Sen jälkeen pakotan jonkun niistä kahdesta Kajaanissa asuvasta kaveristani hengaamaan minun kanssa, kunnes saan kyydin takaisin. (Okei, voi olla, että niitä kavereita on jopa kolme, mutta kummallisen vähän joka tapauksessa. Aika moni nimittäin jätti kaupungin jo ennen kuin oltiin saatu todistukset käteen.) Tää kyytihomma olikin taas hauska tarina.

Varmistin äitiltä jo viikko sitten, että saan auton lainaan huomenna. Tässä alkuviikosta se keksi, että voisi tulla minun kyydillä ja käydä tapaamassa kaveriaan. No, sitten tilanne muuttuikin niin, että äiti tulisi minun kyydillä Kajaaniin, mutta jatkaisi siitä autolla Vuokatin kautta kotiin ja minä tulisin isän kyydillä. No, seuraavaksi selvisi, että isähän ei siis ole keskiviikkona Kajaanissa. Yhtäkkiä ollaan siis tilanteessa, että äiti menee autolla Vuokattiin, heittää minut matkalla Kajaaniin ja minä tulen linja-autolla kotiin. Reilukerho. Okei, no tällä hetkellä ollaan kuitenkin palattu taaksepäin ja ollaan suunnitelmassa, että äiti tapaa kaveriaan Kajaanissa ja minulla on kyyti myös kotiin.

Ja kun nyt tälle reilukerholinjalle lähdettiin, niin pakko vielä palata viime viikonloppuun. Pikkuveli valitteli äidille, miten elämä on kurjaa ja pohjamudissa. Äiti sitten komensi minua sanomaan jotain piristävää, johon Jussi totesi, että ei tarvitse, Suvi on tässä enemmän pohjalla kuin minä. Jep jep.

Kengät kuvausrekvisiittaa

Se on arki taas! Tänään oli ensimmäinen päivä nyt parin viikon töitten aikana, kun herätyskello hämmensi minua ja mietin sekunnin murto-osan ajan, että onko pakko nousta. Ilmeisesti lauantai oli vienyt sen verran voimattomaksi, että oisin tarvinnu vielä hetken unta. Meinasin nimittäin nukahtaa sunnuntai-iltana jo puoli yhdeksän aikoihin, mutta totesin, että parempi vielä valvoa hetki. Päivä oli kuitenkin sen verran työntäyteinen, että missään vaiheessa ei alkanut haukotuttaa. Ainakaan mitenkään poikkeuksellisen paljon. Ja ainakin tähän saakka oon tykännyt maananataipäivistä, koska se tarkoittaa tunnetta siitä, että elämässä on taas jotain sisältöä! He he. Ja voi olla, että töissä on muutenkin tosi mukavaa...

Lisäksi minulla on uusi harrastus. Käyn lukemassa kirjastossa lehtiä. Heh, harrastin tuota viimeksi joskus ala-asteella, kun äiti ei suostunu tilaamaan minulle Demiä. Nyt oon parina iltapäivänä odotellu äitiä töistä ja kyytiä kotiin ja löytänyt itseni kirjaston lehtiosastolta. Mitä nostalgisia fiiliksiä se onkaan herättänyt! (Tosin Demi on vaihtunut ehkä astetta aikuisemman maun lehtiin...)

Tänään oli sen verran hyvä vartalopäivä, että pystyin taas tuntemaan oloni hehkeäksi korkeavyötäröisissä housuissa. Asu on jo aiemmin nähty, muutamia yksityiskohtia lukuunottamatta. (Kengät onkin sitten kuvausrekvisiittaa. Töissä käytän lähinnä villasukkia ja työmatkalla sitten on aina ne samat kengät, joitten kanssa pystyy laskemaan tarvittaessa vaikkapa mäkeä.) Tänään oli jopa niin hyvä hiuspäivä, että sain jonkinlaisen asun henkeen sopivan kampauksenkin väännettyä. Tosin minun uudet pinnit on ehkä maailman surkeimpia. Hiuskosketuksen saatuaan ne alkavat välittömästi muistuttaa v-kirjainta, ja niitten alkuperäiseen muotoon taivuttaminen kyseisen muodonmuutoksen jälkeen on täysin mahdotonta. Niinpä kampaus oli levinnyt ensimmäisen tunnin jälkeen, mutta pääasia, että olin aamulla peiliin katsoessani tyytyväinen.

Mites teillä, onko maanantai viikon hirvein päivä vai meneekö se samalla rutiinilla kuin muutkin viikonpäivät?

Pitsipaidassa pakkasella

Ulkona on tänään aivan upea kuvaussää! (Joten ymmärtänette ja hyväksynette ehkä tämän jäätävän kuvakasan...) Pikkupakkanen ja talvinen auringonpaiste. Hyödynnettiin se Helin kanssa ja ulkoilutettiin kameraa. Päädyin sitten sattuneesta syystä kameran sille oudommalle puolelle, olisin kovasti halunnut itsekin harjoitella ja kokeilla ihmiskuvausta. Mutta hei, vaihteluhan tunnetusti virkistää. (Siis minustahan toki löytyy itselaukaisimen ottamia kuvia, mutta tää on vähän uutta!)

Aikoinaan KappAhlin superalesta löydetty Vintage Stories -malliston pitsiröyhelöpaita pääsi lopultakin käyttöön. Hehe, ehkä saan ulkoilutettua sitä jatkossa aktiivisemmin nyt kun oon saanu revittyä hintalapun irti...

Ja hei, eläköön tuo ihana tyvikasvu! Puhuinkin jo joskus aiemmin suunnitelmasta palata omaan väriin ja oon tässä yrittäny kehitellä eri vaihtoehtoja tuon  tyvikasvun peittämiseksi. Oon myös yrittäny laskeskella erilaisten värinpoisto- ja värjäysoperaatioiden hintaa (kotona en värinpoistoihin ala) tähän lettiin ja tullu siihen tulokseen, että jos nyt odotan niin kauan, kunnes tää tyvi alkaa oikeesti häiritä minua. No, eilen löysin kuitenkin artikkelin siitä, miten tyvikasvu on nyt jopa niin in, että se huijataan värjäämällä. Huh huh. Oon siis ollu tässä tietämättäni muodin aallon harjalla tämän tyvikasvuni kanssa...

Pilkkilukemista!

Painin tänään itseni kanssa kaupassa siitä, voinko ostaa cashewpähkinöitä. Perustelin ostosta proteiineilla, minipussilla (koska meidän kaupassa ei minun onnekseni myydä isoja) ja vaikka millä, kunnes hoksasin, että tänään on perjantai. Ja perjantainahan on sallittua ostaa vähän herkkuja. Etenkään kun en ole käyttänyt tätä perjantaiveruketta aikoihin.

Lisäksi oon ollu töissä tosi ahkera, joten eikö silloin ansaitse pienen palkkion? Oon heittäyty mm. mäenlaskuun niin tunteella, että napsautin lonkkani ja tänään on muutenkin ollu lihakset kipeinä eilisen jäljiltä. Lisäksi huomenna ois vielä poikkeuksellinen lauantaityöpäivä, joten tulee taas ulkoiltua.

Oon muutenkin elänyt nyt aiempaa terveellisemmin. Tai ainakin uskottelen itselleni niin, koska juonhan päivittäin vähintään kupillisen vihreää teetä... Sehän tunnetusti saa aikaan sen, että aineenvaihdunta kiihtyy valonnopeuteen ja ja vatsaan ilmestyy sixpack viikon sisään ja elät vähintään 130-vuotiaaksi. Ja mitä näitä nyt on. Lisäksi vielä päivittäinen monivitamiini- ja hivenainepilleri, niin tarviiko sitä enää muuta tehdäkkään.

Jätän ehkä mainitsematta päivittäisen keskivartalotreenin, jonka tekemättä jättäminen aiheuttaa jatkuvaa alaselän kipua. Eikä auta, vaikka kuinka vetäisi naamaan vitamiinia ja hivenainetta ja särkylääkettä toisensa perään.

Ja loppuun vielä pakko heittää haaste. Kuulin eilen maailman hauskimman jutun. Minun blogi on kuulema hyvää pilkkilukemista. Siis pilkkiminen, tiijättehän, kun istutaan jäällä sen rei'än vieressä, siima vedessä ja odotellaan, että nykäisee. Jos jollakulla on heittää jotain yhtä hauskaa ja käsittämätöntä tai ehkä vielä jotain hurjempaa, niin lupaan keksiä siitä palkinnon! Veikkaanpa, että tuo palkinto ei ihan pikkukummassa irtoa! Mutta jos joku uskoo voivansa pistää paremmaksi, niin kysymys siis kuluu, että missä tilanteessa/paikassa/yhteydessä tätä blogia kuuluu sinun mielestäsi lukea?

Lasten suusta se totuus tulee

Kuinka piristävää! Vaikka itsestä tuntuu siltä, että tänään ollaan maailman tylsimmällä lookilla liikenteessä, niin lapset kyllä löytävät jotain wow-efektin aiheuttavia yksityiskohtia. Siinä mielessä mieltä kohottava työpaikka.

Kuten ylläolevasta voi havaita, en laittanut päälle marjapuuropaitaa, koska tänään ei ollut (vieläkään) sellainen pirteäpaitapäivä. (Tai ehkä vika oli edelleen niissä housuissa.) Muutosta eiliseen oli lähinnä vain valkoiset raidat kokomustan sijaan. (Mielestäni kuitenkin positiiviseen suuntaan, eikö?) Piristeeksi kiinnitin rintaani kuitenkin vihreän pöllön.

"Mikä tämä on?! Ihana pöllö!! Mistä oot saanu tämän? Ootko tehny tämän ite?!" ja ehkä on mainittava myös se useimmin kuultu "Miksi sinulla on tuossa tuommonen?" Viimeisimmäksi mainittua kuulen välittömästi, mikäli kaulassa tai rintapielessä on lähes tulkoon mikä tahansa koru. Meikkaan omasta mielestäni vielä suhteellisen hillitysti, mutta välillä sekin tuntuu olevan ihmetyksen aihe, joten ehkä ei pidä ihmetellä tuota koruinnostusta.

Hiuksia ei kannata edes laittaa, koska joku roikkuu niissä koko ajan. "Sinulle on helppo tehdä lettejä, koska sinulla on niiiiiiin pitkät hiukset!" Ei passaa valittaa, jos joku vapaaehtoisesti haluaa tehdä minulle kampauksia! Tiedättehän sen tunteen, kun joku hiplaa hiuksia?! En tiedä teistä, mutta ah, minulle se on pieni taivas...

Valivali ja lupaus paremmasta

Eilisen vastapainona minulla oli tänään astetta (tai useampaa) synkempi päivä, noin niin kuin pukeutumisen suhteen. Yritin kyllä ensin sovittaa marjapuuron väristä neuletta korkeavyötäröisten farkkujen kaveriksi, mutta totesin näyttäväni tänä aamuna verran turvonneelta, että katsoin parhaaksi verhoutua ihan perusfarkkuihin, mustaan paitaan ja harmaaseen, pitkään villatakkiin. Ja mustiin saappaisiin. Ja ruskeisiin villasukkiin. Huono vartalopäivä siis. Pitkästä aikaa. En tiijä mitä oon taas menny syömään, koska turvotuksen lisäksi mahaa nipistelee välillä. Ehkä liikaa laskiaispullia?

Ja parhaillaan yritän täällä tukehtua suklaakonvehtiin. Nää on taas näitä päiviä kun ei tiijä pitkäiskö itkeä vai nauraa. Onneks töissä oli mukavaa.

Piristykseksi heitin kaulaan tuon Seppälän alesta muutamalla eurolla löytyneen lintuhäkin, josta lintu on valitettavasti (tai linnun onneksi) päässyt karkaamaan. Tässä taannoin ihastuin Vero Modassa koruun, jossa oli puu, josta roikkui lintu. En raaskinut ostaa sitä korua, koska se maksoi kuitenkin 16 euroa, mikä on minun mielestä melko paljon korusta, jonka laadusta ei ole takuuta. (Minulla ei siis henk. koht. ole mitään käsitystä Vero Modan korujen kestävyydestä.) Se on kuitenkin jäänyt kummittelemaan mieleen ja nyt korvasin sen tällä tyhjällä lintuhäkillä. Lennelkööt lintu vapaana ja istuskelkoot oksalla samaan aikaan kun minä kannan tyhjää häkkiä.

Huomaatteko, tarvitaan vain vähän pakotettua positiivisuutta, niin hyvä tulee! (Oikeesti en oo ihan niin pohjalla, kuin tämän postauksen perusteella saattaa vaikuttaa...)

Minun illan ohjelmassa on tänään hieronta. Hartiat ja niska on nimittäin jostain syystä semmoisessa jumitustilassa, että veri ei juurikaan kierrä, mikä aiheuttaa päänsärkyä ja huimausta. Ei kannata olla kovin kateellinen, koska valitettavasti minulla ei oo nuorta ja komeeta hierojamiestä, vaan joudun tyytymään hieromalaitteeseen. (Jos jollain löytyy ylimääräisenä, niin saa laittaa postissa tulemaan! Siis se mies.)

Huomenna lupaan olla pirteempi pukeutumiseni suhteen ja ehkä jopa laittaa päälle marjapuuropaidan.


Ja hei, loppuun kaikki vastaa nyt minun piristykseksi, että millaisia postauksia erityisesti haluaisitte täällä nähdä? Oon nyt yrittänyt olla kovasti aktiivisempi, jolloin väliin tulee väkisinkin tällaisia ei-niin-tärkeitä juttuja. Itse tykkään kuitenkin lukea blogeista tällaistakin arkipäivähömppää. Voin jatkossakin yrittää tulla toimeen tyylipostausten (Opettelisin toki olemaan ja poseeraamaan!) kanssa, mikäli ne kiinnostaa. Täysin mihinkään liittymättömiä valokuvia tulee kyllä ihan satavarmana näkymään myös tulevaisuudessa, koska niitten vuoksi oon alunperin tämän blogin perustanutkin! Heh he. Ja jos teillä on postausideoita, niin otan niitä vastaan enemmän kuin mielelläni!

Kun maanantai pelasti sunnuntailta

Jee, se on maanantai taas! Eikä tämä oo tällä kertaa mitään sarkasmia. Oon huomannu, että viikonloppuna on ihan liikaa ylimääräistä aikaa (etenkin, jos on vähän toipilaana ja ulkoilua kannattaa yrittää rajoittaa). Eilisen aikana ehdin ahdistua kolmestasadastakahdeksasta erilaisesta omaan elämääni ja tulevaisuuteeni liittyvästä asiasta. Mitä teen kesällä? Entä syksyllä? Haluanko opiskella vai haluanko lähteä hetkeksi ulkomaille? Uskallanko? Löydänkö töitä Suomesta? Haluanko löytää ihmisen, jonka kanssa on hyvä olla? Jos päätän haluta, niin löydänkö sellaista, joka haluaa olla minun kanssa? Saanko sittenkään koskaan kultaista noutajaa ja omakotitaloa maalta? Miten voisi oppia elämään hetkessä? Miten voisi oppia olemaan stressaamatta ja huolehtimatta?

Lisäksi minun sosiaalinen elämä on tällä hetkellä hyvin rajoittunutta johtuen siitä, että lähin kaveri asuu tällä hetkellä yli neljänkymmenen kilometrin päässä ja muut kaverit ovatkin sitten vähintään kahden tunnin ajomatkan päässä.

Lisäksi tajusin eilen, että oon ostanu farkkulegginsit. Siis oon ostanu vaatekappaleen, jota oon aina vastustanut henkeen ja vereen. Puolustuksekseni sanon, että luulin niiden olevan farkut, mutta pesulapussa lukeekin legginsit. Haluaisin sanoa, että tykkään näistä housuista (Jos näitä voi nyt sitten ees housuiksi sanoa..) melko paljon niitten korkean vyötärön vuoksi. On vähän spesiaalimpi juttu. Ja nyt voin käyttää muutamaa paitaa, jotka on liian napamallia muitten minun farkkujen kanssa käytettäviksi. Mutta siis kysymys kuuluu, että petänkö itseni, jos sanon pitäväni farkkulegginseistä, joita luulin housuiksi? Virittelin aiheesta eilen FB-keskustelunkin, mutta en ole aivan varma lopputuloksesta.

Päällä oleva neuletakki on perjantain ostoksia. Halusin nimenomaan lyhyen takin näitten kyseisten mysteerihousujen kanssa pidettäväksi. Arvoin hetken mustan ja punaisen välillä, mutta onneksi päädyin punaiseen. Nää päivät ei oo viime aikoina olleet yhtään liian pirteitä, joten en kaipaa tähän elämääni lisäksi vielä jotain hautajaispukeutumista.

Olisin mieluusti iskenyt asun jatkoksi nätit, korolliset pikkukengät ja huulipunan, mutta kyseiset korkkarit ovat vähän epäsopivat sekä vuodenaikaan että minun työnkuvaan. Huulipunan kanssa taas en ole niin sinut, että laittaisin sitä arkena. Etenkään, kun kulutan päiväni leikkimällä koululeikkiä eskarissa. Alkuperäinen kampauskin vähän kärsii, kun yksi tyttö haluaa tehdä minulle lettejä ja toinen muuten vaan taputella päätä. Mutta ei haittaa. Tämän vuoksi just en laittaudukaan aamulla täysin tiptop. Vaikka oon tsempannu paljon tämän pukeutumiseni suhteen viimeisen vuoden aikana, oon edelleen melko paljon se huoleton menijä, jolla saattaa unohtua kengännauhat auki tai kiisselitahra rinnuksille.

Satayksi kuvaa piposta ja sata kuvaa naamasta

Tein aiemmin parit lapaset, joista molemmat meni jakoon ennen kuin muistin kuvata niitä. Lankaa jäi kuitenkin yli, joten tajusin ehdottomasti tarvitsevani valkoisen palmikkopipon. Luonnollisestahan jämälanka ei riittänyt kuin hädin tuskin alkuun, joten kun perjantaina pääsi käymään lankakaupassa ostin lisää lankaa. Pipo on nyt valmis. Ja nyt ollaan siis jälleen jämälankatilanteessa...

Oon aiemmin tehnyt lähes vastaavan punaisen pipon, koska tarvitsin tuolloin housuihin mätsäävän päähineen. Nyt tarvitsin mummun tekemiin lapasiin ja pari vuotta sitten tekemään huiviin ja yhteen omistamaani laukkuun mätsäävän pipon. Tein pipon muuten samalla ohjeella kuin punaisen vastaavan, mutta muokkasin alaosaa. Joustinneuleen sijaista tein ihan vaan oikein-neuletta (Termit ei oo ihan hallussa, mutta näkeehän sen fiksummat tuosta kuvastakin...) ja ajatuksena oli siis jo alusta saakka, että kun reunan kääntää, tuo nurja neule tulee näkyviin. (Ei siis ollu vahinko, vaikka minun käsityötuurini ja -älyni tuntien se ois ollu todennäköisempää..) Arvasin myös etukäteen reunan mahdollisen rullautumisen, joten senkään vuoksi ei tarvinnut turhautua. Olin jo varautunut siihen, että reuna pitää ommella, jotta se pysyisi nätisti paikoillaan.

Tässä siis näkyvissä kutakuinkin koko pipo. Minusta tuntuu, että photobucket pistää nää kuvat taas ihan mössöksi, mutta jospa näistä sais jotain selvää. En oo mikään superneuloja, etenkään kun kyse on jostain spesiaalimmasta, kuten noista palmikoista. Menin jatkuvasti sekaisin laskuissa, kunnes keksin merkata kierroksia hakaneulalla. (Kertonee jo jotain minun tasosta, että tuskailen puoleen väliin saakka, ennen kuin tajuan merkailla kierroksia.) Pipo valmistui kuitenkin kahdessa päivässä.

Jos jotakuta kiinnostaa, niin lanka on Novitan Kelo, puikoista en tiedä, jotku randomit pyöröpuikot äidin kaapista. Ja alkuperäinen ohje löytyy täältä. Ja siis tuon joustinneuleen sijasta neuloin koko ajan oikeaa.

Yksi pipo talvessa ja se on nyt tehty. (Tosin oon ollu tänä talvena yliaktiivinen neulomisen suhteen, jos lasketaan mukaan kahdet lapaset ja yksi keskeneräinen kaulahuivi.) Ehkä oon ensi talvena sen verran kehittynyt, että voin harkita jotain niinkin kunnianhimoista kuin villapuseroprojektia.

Kuvia kuva-albumista

Koska oon kipeenä edelleen, en voi järjestellä mitään kovin erikoisia aktiviteetteja. Eilisillan ja tämän aamupäivän lätkinkin tilaamiani paperivalokuvia albumiin. Nyt tuli valmista. (Tai no, jouduin jättämään yhden tyhjän sivun parille kuvalle, jotka unohdin tilauksesta, mutta jotka on erittäin olennaisia minun elämäni kannalta. Perfektionisti mikä perfektionisti.) Minulle ei riitä, että pelkästään liimailen ne kuvat sinne albumiin. Toisaalta en kyllä jaksa harrastaa mitään överiä skräppäystäkään. Viimeksi leikkelin kirjaimia ja kuvioita skräppäyspaperista, mutta tälle kertaa turvauduin vanhoihin MeNaisiin paperien puutteessa.

Koska tää on minun blogi, niin voin ihan hyvillä mielin julkaista täällä kuvia valokuvista, että huokailkaa siellä ihan vapaasti. Taas. (Lupaan, että tää on viimeinen kerta vähään aikaan!) Aattelin nimittäin jakaa teille muutaman minun suosikkisivun tuolta albumista. Tää vois vaikka toimia samalla sellaisena Vuosi kuvina -minipostauksena, koska en sellasta tuossa vuodenvaihteessa jaksanut ja muistanut tehdä.

Viime vuonna tilasin kuvat just ennen Vappua, joten tällä kertaa lähdettiin sitten luonnollisesti siitä liikkeelle. Tuolla hetkellä kuvittelin viettäväni viimeistä opiskelijavappua, mutta nyt yhtäkkiä en menis enää allekirjoittaa tuota luuloa. No, joka tapauksessa osallistuin ekaa kertaa noihin perinteisiin opiskelijavappuhässäköihin, koska aattelin kerran olevan samalla myös viimeinen. Normaalisti kirjastonnurmella on porukkaa kuin pipoa, mutta tuona vappuna sää oli kolea ja epävakaa. Niinpä oltiin suunnilleen ainoat siellä. Onneks vesibussiajelulla oli jo vähän kovempi meininki.

Keväällä kävin myös tivolissa, pitkästä aikaa vuosien tauon jälkeen. No, itse asiassa kävin siellä kahdesti. Eka ottamassa kuvia maantasalta. Seuraavana päivänä lähdettiin kaverin kanssa samaiseen tivoliin hattaraostoksille ja löysin itseni maailmanpyörästä. Ja tulipahan testattua, että pystyn edelleen syömään kokonaisen hattaran oksentamatta välillä! Yllätyin itsekin.

Kesällä olin kuvaamassa erään historiallisen tapahtuman 250-vuotismuistojuhlaa. Sain aivan upeita kuvia ja teki tiukkaa olla tilaamatta paperikuvia niistä kaikista. Lopulta selvisin noin seitsemällä kuvalla. Mielestäni tämä jo aiemmin mainittu naisille suunnattu aikakausilehti ei tarjonnut sisällöllään mitään riittävän arvokasta ja hienoa näiden kuvien oheen, joten jätin aukeaman tyhjäksi kaikesta ylimääräisestä. Välillä näinkin.

Välillä taas luon kuville aivan uusia tarinoita. Tämä onkin ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikkiaukeamistani, vaikka kuvissa itsessään ei ole erityistä tunnelatausta. Toisella sivulla on pari kuvaa pikkuveljen lumilautailusessareista ja toisella sivulla pari kuvaa, jotka otin blogia silmällä pitäen, kun sain kitaran. Satunnaisia, aiheeseen enemmän tai vähemmän liittyviä, lehdestä leikattuja sanoja oikeassa järjestyksessä tekee valtavasti. Kirjoitan kuvien oheen paljon tekstiä myös käsin, mutta esimerkiksi tässä tapauksessa aukeama olisi täysin eri, jos olisin leikkaa-liimaa -leikin sijasta keksinyt tekstin itse.

Ei liene ylläri, että myös revontulikuva-aukeamasta tuli yksi kaikkien aikojen suosikeista. Printtasin kuvien oheen netistä löytämäni tarinan siitä, kuinka kettu tunturissa juostessaan löi hännällään hankeen, josta sinkosi kipinöitä taivaalle, mistä taas syntyivät revontulet. Koska rakastan satuja, oli tarinan liittäminen kuvien oheen mielessä heti, kun otin revontulikuvat käteen. Ilman tarinaa kuvista ois jääny puuttumaan paljon.

Ennen minulla oli vaan hirmu kiire saada kuvat albumiin ja jälki oli sen näköistä. Kyllähän ne perusalbumin funktion täyttävät. On muistoja, joita katsella. Mutta nykyään pelkstään se ei enää riitä. Minulla on nyt menossa viides albumi (jos ei lasketa lapsuusalbumeja, jotka äiti on koonnut) ja oon joka albumin jälkeen entistä tyytyväisempi ja tyytyväisempi lopputulokseen. Kaksi viimeisintä albumia on tyyliltään ns. leikekirjoja, ei niitä perinteisiä albumeita niillä läpikuultavilla välilehdillä. Tuun kyllä jatkossakin käyttämään leikekirjoja, koska ne on vaan superpaljon kivempia, siistimpiä ja minun mielestä myös helpompia käsitellä.

Suosittelen kyllä ehdottomasti teettämään digikuvista paperikuvia! Niissä on vaan niin paljon enemmän tunnelmaa. Toivottavasti joku siellä inspiroitui nyt ja pisti heti tilauksen menemään...

Kuume + wanhat + uusi villatakki

Minulla oli vielä aamullakin kuumetta, mutta vetäsin buranat naamariin ja otin suunnaksi Kajaanin. Ohjelmassa tänään oli pikkusiskon wanhojen tanssit, jotka olin luvannut kuvata. Ja kyllähän ne nyt muutenkin oli katsomisen arvoiset bileet.

Minulla meinas tosin räjähtää pää muutamaan otteeseen. Minun vieressä istui tyyppi, joka päti ja hölisi koko ajan epäolennaisia ja takana joku potki minun penkkiä. (Okei, potkas varmaan vahingossa kaksi kertaa, mutta..) Minun edessä istui joku, jonka pää oli joka toisessa kuvassa. (Siis selkeestihän se minun edessä oleva paikka ois pitäny jättää tyhjäksi.)

Bongailin persoonallisia pukuja sekä itsetehtyjä pukuja. Molempia näkyi tosi vähän. (Tai no, noista itsetehdyistähän ei voi tietää varmaksi, mutta jos nyt ois lähdetty veikkailee.) Jos minulla olisi ollut omien wanhojen kanssa reilusti aikaa, olisin ehdottomasti halunnu oikeasti vanhan näköisen ja persoonallisen puvun. Koska minun ei alunperin pitänyt tanssia ja päätin muutaman viikon varoitusajalla osallistumisestani, niin äiti teki minulle yksinkertaisen mekon. Tykkäsin siitä kyllä paljon ja tykkään edelleen, vaikka se ei mikään erikoinen ollutkaan.

Katsoin just uutisia, jossa joku tyttö kertoi wanhojen päivien maksavan hänelle kokonaisuudessaan tonnin luokkaa. Huh. Minun puvun materiaalit maksoi jotain reilun satasen. Kengät lainasin äitiltä ja takin mummulta. Hiukset ja meikit laitoin itse. Tanssien jälkeen kävin syömässä ravintolassa. Jatkot skippasin, koska en kuulunut tuolloin oikein mihinkään porukkaan meidän lukiolla ja sitä paitsi olin tuolloin muutenkin niin tylsä. (siis jopa tylsempi kuin nyt...)

Koska oli vaan vähän kuumetta, nii kävin tanssien jälkeen shoppailemassa. No, todellinen syy oli se, että osalla meijän kyytiporukasta oli joka tapauksessa asiaa kaupungilla, joten kävin sitten samalla ostaa Anttilasta lankaa, jotta saan jatkettua pipon tekoa. Kun äiti kävi hakee Sittarista ruokaa, niin minä pyörähdin alakerrassa Seppälässä, koska näyteikkunoiden ohi ajettaessa näin ikkunassa just sellasen villatakin, mitä oon etsiny. Sattuipa hauskasti, että villatakin lisäksi Seppälästä löytyi kolme rekillistä tavaraa -70 prosentin hintaan.

Seppälä on siitä ihme kauppa, että välillä sieltä ei löydä yhtään mitään ja välillä taas voisi ostaa puoli putiikkia. Tänään ostin sen villatakin tai "villa"takin lisäksi "villa"puseron, laukun, korun ja eyelinerin. Minun ihan ok eyeliner alkaa olla lopussa. Pyysin sitte hädissäni Heliä tuomaan minulle Kajaanista jonku edullisen hätäeyelinerin ja se toi Rimmelin jonku hässäkän. Sen levittäminen muodostui suunnilleen yhtä helpoksi, kuin viehkon kissamaisen silmänrajauksen tekeminen peukalolla. No, opettelun kautta sain sillä jo tehtyä ihan siedettävät rajaukset, jotka tosin totesin yhtä kestäviksi, kuin meikkivoiteen minun naamalla tänään, kun vuoron perään palelin ja siten taas hikoilin. Eli kotiin tulessa voi vain arvailla, onko rajaukset lähteneet kävelemään vai unohdinko tehdä ne alunperinkin.

Ostin nyt testiin sitten vieläkin edullisemman wet n' wildin eyelinerin hätävaraksi ja testiin. Oon nimittäin tyytyväinen taannoin hankkimaani saman merkin huulipunaan. Ja kun minulla ei nyt just oo kauheesti varaa alkaa testailla noita viidentoistaeuron eyelinereita. (Tosin niiden vois jo olettaa toimivan.) Jos teillä on jakaa vinkkejä oikeesti toimivista eyelinereista, jotka on vielä kivan hintasia, niin kaikki vinkit otetaan vastaan!

Muista ostoksista ehkä sitten myöhemmin, kun saan ne käyttöön. Nyt ei riittänyt energiat kuvailuun, etenkään tällä zombienaamalla, josta tosiaan lähti ne meikkivoiteet vetelee jo ensimmäisen puolen tunnin jälkeen. Tällä kertaa ees tuo kuuluisa BB-voide ei auttanu pitämään freeshiyttä yllä. Että katellaanpa toisella kertaa uudestaan.

Taudintapponoitajuoma

Heti alkuun täytyy kyllä taas hehkuttaa Ifolorin nopeutta. Laitoin tilauksen menemään tiistai-iltana ja kuvat oli postilaatikossa tänään. Vain puolitoista vuorokautta myöhemmin. Tilasin samalla kertaa kiitoskorttihässäkät taannoisiin valmistujaisiin liittyen, ne tosin tulevat ilmeisesti vasta myöhemmässä lähetyksessä. (Annettakoot tämä Ifolorille anteeksi...)

Jostain syystä noi kuvat on tullessaan ajallisesti täydellisessä epäjärjestyksessä. Tässä vika on kyllä täällä päässä, ei Ifolorilla. En nimittäin (taaskaan) saanut kuvia järjestettyä kuvan ottohetken mukaan. No, suoritin sitten manuaalisen jälkijärjestelyn tässä hetki sitten. Voin kertoa, että noin yhdeksänkymmenen kuvan järjestäminen on huomattavasti helpompaa, kuin viimekeväinen setti, jolloin kuvia oli ehkä tuplamäärä. Jatkossa voisi tilata kuvat näin vajaan vuoden välein enkä vajaan kahden vuoden välein.

Huomenna käyn hakemassa Kajaanista albumit tänne kotiin, jotta saan viikonlopuksi jotain puuhailtavaa.

Iso osa noista kuvista on viime kesältä, ja voi kuinka kaipaan kesää jo nyt, vaikka vasta ohimennen järjestelin kuvat. Voin kuvitella, mitä huokailua viikonloppu tulee olemaan, kun alan liimailla kuvia albumiin. Ja en edes uskalla ajatella sitä hetkeä, kun pääsen kuvissa viime syksyyn, joka oli ehkä elämäni parhainta aikaa... Äh, olikohan tämä kuvien tilaaminen tähän saumaan nyt se nerokkain ratkaisu?

Ja sitten muihin aiheisiin!

Oon tosi harvoin kipeenä ja luulin selvinneeni tämän talven flunssista sillä yhdellä illalla, jolloin minulla oli lämpöä säälittävät 37.1 astetta. No, valitettavasti toivoin liikaa. Olin töissä ulkohommissa viimeiset pari tuntia ja jos ulos mennessä tunsin, että nyt ei oo kaikki ihan kunnossa. Isä on ollu kipee aiemmin ja äiti joutui jäämään aamulla kotiin, joten arvasin jo, että oon siinä samassa jamassa. Kotiin tullessa kuumetta oli reilut 38 astetta ja olo vaan tuntui koko ajan huterammalta ja huterammalta. Tein sitten taudintappojuoman. Resepti on ihan oma ja ekaa kertaa kokeilussa. Toistaiseksi olo on kohentunut huomattavasti  iltapäivästä, mutta toisaalta oon kyllä vetässy tähän yhden nelisatasen buranan päälle.

Mutta jos jotakuta kiinnostaa tuo taudintappojuoma, niin jaan reseptin ilomielin. Tarvitaan vain jättimuki kiehuvaa vettä, pari sitruunasiivua, hunajaa ja yksi puristettu valkosipulinkynsi. Nämä sotketaan yhteen ja juodaan. Oon aiemmin tehny tätä ilman tuota valkosipulia, mutta nyt oli pakko siirtyä jo kovempiin aineihiin. Toivotaan, että tehoaa. Huomenna ois nimittäin ohjelmassa pikkusiskon wanhat, enkä millään haluaisi missata niitä. Sitä paitsi oon luvannu kuvata ne.

Ja loppuun vielä pikkuvinkki. Päivässähän kun on suositeltavaa syödä pari palaa tummaaa suklaata (onhan näitä tutkimuksia, googlettakaa vaikka), niin kannattaa jo kaupassa valita sellainen suklaalevy, että niistä parista palasta tulee kylläiseksi. (Ei siis esimerkiksi mitään Fazerin perinteistä, koska ne palat on niin pieniä, että niistä jää vaan paha mieli. Fazerit on tarkoitettu sitte karkkipäivälle.)

Yoda myöhässä

Sain tänään postissa Ifolorilta tarjouskoodin ja päädyin sitten illan päälle Ifolorin sivulle toteamaan, että 10-kuvat on ystävänpäivätarjouksessa puoleen hintaan. Minulla on tapana teettää parhaat kuvat paperiversioiksi ja laittaa albumiin ja koska usein tilaan lähes vuoden kuvat kerralla, on järkevää odotella tuommoista tarjousta. Esim. nyt säästin reippaat kahdeksan euroa. Tällä kertaa vaan en ollut koonnut noita albumiin tulevia kuvia yhtään etukäteen, joten ilta on menny pitkälti kuvakansioita läpi käyden.

Tää postaus on tämmönen välikevennys liittyen tuohon kuvien selaamiseen. Löysin kovalevyjen kätköistä kuvia Yodasta. Tämä oli tarkoitus julkaista jo reilusti viime vuoden puolella, mutta panttasin julkaisua, ettei tieto Yodan olemassaolosta leviäisi asianomaisen korviin liian aikaisin, koko Yoda hautautui sitten unohduksiin. Kunnes nyt.

Yoda on siis asustellut jo hyvän aikaa uudessa kodissaan ja on siellä toivottavasti hyvin pidetty ja arvostettu hahmo.

Yoda on tehty neulahuovuttamalla kaapista löytyneistä jämävilloista. Yoda on sen verran kova kaveri, että katkaisin yhden neulan ja hyvä ettei työ jäänyt kokonaan kesken sen turhautumisen seurauksena. Lisäksi tää minun pieni perfektionistisuus yritti puskea esiin tuossa kasvojen kohdalla, mutta ilmeisesti Yodan uusi omistaja oli (minun perfektionismista huolimatta) erittäin tyytyväinen ja positiivisesti yllättynyt.

Ja kun lähdin etsimään tätä Yodaa teille nyt tuon kuvatilauksen jälkeen uudestaan, niin löysin kasan kuvia, jotka olin ehdottomasti aikonut kehityttää, mutta jotka olivat jääneet totaalisen unohduksiin yhteen liian täyteen kansioon. (Ja kun projektin alussa mietin niitä kuvia, jotka ehdottomasti teettäisin, niin mietin ekana juuri kyseisiä kuvia. Hyvä minä.) Tosi kiva, täydellinen kokonaisuus kärsii, jos en saa niitä kuvia albumiin mukaan... Täytyy joko tyytyä kotitulostettuihin korvaaviin tai marssia perjantaisella kaupunkireissulla johonkin liikkeeseen, joka lupaa minulle ne muutamat kuvat ennen viikonloppua, jolloin ajattelin käydä albumeiden kimppuun. Siis mikäli Ifolor toimittaa tilauksen totutulla nopeudella.

Kersantti Karoliina

Nyt teen tunnustuksen, jolla todennäköisesti saan lukijoista noin 89 prosentin vihat niskaani. (Kysyin yhdeltä kaverilta mielipidettä asiaan, ja se oli samoilla linjoilla minun kanssa, joten tiijän, että en oo aivan yksin.) Tulin töistä kotiin (päivä oli ihan normaali, ei siis liity mitenkään siihen) ja avasin Facebookin. Valehtelmatta 98 prosenttia päivityksistä liittyi yllättäen ystävänpäivään, mikä rupes jostain syystä ottamaan minua suunnattomasti päähän. Ei minulla ole mitään ystävänpäivää vastaan, mutta en oo ollu koskaan mikään suuri ystävänpäiväfani. Ja nyt, synnitön heittäkööt ensimmäisen kiven!

Puolustuksekseni sanon kuitenkin, että lähetin tänä vuonna pari ystävänpäiväviestiä ihan perinteisellä etanapostilla. Se on jo kuulkaas edistystä se, aiemmin oon nimittäin muistanut ystäviä tekstiviestillä. Jos oon muistanut. Niittenkin tekstiviestien sisältö oli suunnilleen se, että tosimiehet ei halaile, joten hyvää tiistaita.

Ei mutta onhan se kiva, että on erityinen päivä, jolloin saa keskittyä matematiikan tuntien sijaan askartelemaan kortteja ja piirtelemään sydämiä. Yläasteella meillä oli postilaatikko, johon sai kirjottaa myös salaisia kirjeitä ja kortteja ja opettaja jakoi postin sitten ystävänpäivänä. En kyllä muista, että oisin koskaan juhlistanut ystävänpäivää sen kummemmin. Tai että yhdessäkään kaveriporukassa, jossa oon hengannu, olisi erityisesti niin tehny. (Ehkä olin vaan niin harmissani, että minulla ei ollut esim. salaista ihailijaa, joka olisi lähetellyt minulle mystisiä viestejä ystävänpäivänä ja niinpä minusta tuli katkera, vanha täti.)

Vaikka ystävänpäivähän on erityisesti juuri ystävänpäivä, eikä esim. poikaystävänpäivä tai salaisen ihailijan päivä. Mutta ennen kuin alan avautua ystävänpäivästä tämän enempää, on ehkä parempi vaihtaa aihetta. (Oikeestihan en siis vihaa ystävänpäivää ja oon sitä mieltä, että on turhempiakin päiviä! Aattelin selventää, ihan vaan sillä, että huomioisitte, ettette heittäis niillä kivillä kovin kauheen kovaa...)

Eilisen työpäivän jälkeen totesin, että armeijasta ja jonkinlaisesta johtamiskoulutuksesta vois olla hyötyä. Koska molemmat edellä mainitut ovat jääneet harmillisesti suorittamatta, siirsin teemaan pukeutumiseen. Armeijanvihreä, militarihenkinen villatakki, maiharihenkiset saappaat sekä tiukka ponihäntä. Toki valkoiset villasukat ja kiharat pehmensivät kokonaisuutta, koska olin tänään lähinnä eskariluokassa. Pienemmät koululaiset eivät pääsääntöisesti oo vielä oppinu niitä pahimpia tapoja...

No heh, ei tuo työ nyt aivan noin rankkaa ole. Välillä hektistä, mutta oon tykänny kuitenkin tosi paljon. Ja ihanaa, että on jotain tekemistä! Minun stressitaso on laskenut tällä viikolla ehkä noin 80 prosenttia, mikä on ihan hyvä, koska hiusten päästä repiminen alkaa oletettavasti näkyä jossain vaiheessa kaljuuntumisena. Hiuksista tulikin mieleen, että mietin eilen illalla ennen nukahtamista, että palaisin omaan hiusväriini. Oon pohdiskellu sitä tässä jo jonkin aikaa, mutta eilen mietin asiaa vakavasti, ekaa kertaa. Minun oma värihän on tummanruskea, aikalailla samanlainen kuin Krista Kososella, jolla ne suklaanruskeat hiukset näyttää u p e i l t a. (Tuon hoksattuani aloin haaveilla suklaahiuksista entistä kovempaa, mutta yritetään tässä nyt miettiä asia kunnolla, ennen kuin meen varaa aikaa kampaajalta...)

Ja loppukevennyksenä vielä pari esimerkkiä asukuvista, joihin yritin saada vähän liikettä ja jotain spesiaalia. Jatkossa sitten pönötän kuin seipään niellyt, etten näyttäisi siltä, että potkaisen itseäni takapuoleen. Tai sitten jatkan samalla linjalla etsien sitä kuuluisaa kultaista keskitietä. Mitään toiveita jatkon suhteen..?

"Mä näytän joltain marsulta tässä tukassa"

Mites toi poseeraus? Oisko sitä aiheellista treenata? Aattelin nyt kerranki julkaista näitä asuja, kun kerranki oon pukeutunu muihin vaatteisiin kuin lököhousuihin. Tosin näistäkin puuttuu olennaisena osana saappaat ja sitä paitsi nää on otettu työpäivän päätteeksi, kun esimerkiksi hiukset eli jo ihan omaa elämäänsä jossain maata kiertävällä radalla. Tykkään niin tästä talven sähköisyydestä...

Tänään oli siis eka työ(harjoittelu)päivä ja ei voi kun todeta, että selvisin hengissä. Joudun (tosi valitettavasti) skippaa nää työhommat blogiosastolla, koska tätä voi lukee puoli kylää. (Se tosin ei oo näillä hoodeilla vielä kovin montaa ihmistä...) Harmi sinänsä, tuo on kyllä tosi inspiroiva työympäristö.

Mutta jos mennään aikakoneella pari päivää taaksepäin ja käydään viikonloppu läpi. Lauantaina pidin seuraa "melkein neljävee" Saaralle. Käytiin luistelee, minäkin. Enkä kaatunut kertaakaan, vaikka en muutamaan vuoteen ookkaan luistimia jalkaani kokeillu. Lauantaina kävin myös pikaisesti kaupungilla kuluttamassa ylimääräistä aikaa. Menin ostaa housuja, mutta niitä sovittaessa huomasin, että oho, kengät on rikki. Menin sitten ostamaan myös kengät, mutta ne oli ihan pätevä ostos ja sitä paitsi -20 prosentin alennuksessa.

Sunnuntain olinkin sitten kotona eli minulla oli ylimääräistä aikaa. Kriiseilin taas elämääni ja aloitin neuloa pipoa. Tosin senkin kanssa tulin ongelmakohtaan, kun 1) menin sekaisin kierroksissa ja 2) lanka loppui kesken.

Oon tässä viime aikoina tullu siihen tulokseen, että oikeestaan on ihan hyvä, että viikonloppu on vaan kerran viikossa. Ainakin toistaiseksi.

Viikonloppumode

Huh. Minullahan ei oo nyt mitään kovin selkeetä viikkorytmiä tässä ollu, mutta silti perjantai on perjantai. Totesin sen, kun istuin tuossa juomassa teetä ja lukemassa lehteä. Yhtäkkiä lähdin toimittamaan jotain mitätöntä juttua, ehkä hakemaan lisää leipää, jota ei sitten yhtäkkiä tehnytkään mieli. Kävelin sitten tietokoneelle. Istuin sitten hetken siinä, kunnes tajusin yhtäkkiä, että minullahan oli vielä puoli kuppia teetä ja puoli lehteä jäljellä. Ja tämä siis sattui tuossa aamupäivällä. Aamu-unisuudella tätä tuskin voitaneen selittää, koska kävin kuitenkin heittää parin tunnin työkeikankin ennen sitä. Tästä voitaisiin vetää johtopäätös, että pari tuntia töitä on varmasti just sopivan pehmeä lasku työelämään. Ensi viikolla alkaakin sitten ihan kunnon työpäivät, tosin vain haran merkeissä.

Minun sisäänasennettu perjantaikelloni oli jopa niin hereillä, että jouduin poikkeamaan töitten jälkeen kaupassa hakemassa vähän perjantaisyömisiä. Normaalisti en oo ollu näin viikonpäiväuskollinen, mutta ehkä oon ehtiny imaista itseeni jonku opettajahengen. (Siihen tosin on ollut alttius olemassa koko ikäni, mutta ilmeisesti pelkkä opettajan läsnäolo ei riittävä tekijä, vaan tartuntaan tarvitaan omakohtaista työkokemusta.)

Mutta siis alotan ensi viikolla haralla, minun tehtävät on koulunavustajan tehtäviä. En tiijä miten niillä toimii tuo viikkorytmi, mutta voisin olettaa, että se on aika sama kuin opettajilla. Tosin ensi viikon perjantaille järjestin jo vähän vapaata, koska pikkusisko tanssii wanhat ja ne bileet pitäis kuulema kuvata...

Postauksen kuvat on randomkuvia tältä päivältä. Yritin kuvata päivän asua, koska tykkäsin tästä ite niin paljon, mutta en sitte löytäny täältä sopivaa kuvauspaikkaa. Ulos ei tarennu ilman takkia, ku paleli jo valmiiksi. Mut onneks parissa kuvassa näkyy naama, koska siitä päästään aasinsillan kautta tunnustukseen. Oon mainoksen uhri. En yleensä usko kaiken maailman voiteisiin, etenkin jos ne pomppaa pinnalle Garnierin uuden BB-voiteen tavalla. Joka paikasta tuleva tuputus ärsyttää, mutta nyt jostain syystä sorruin.

Tänään kokeilussa ekaa kertaa (Ja siis todellakin ostan naamavoiteeni itse.) ja eka järkytyin vähän. Näytin siltä, että Suvi 15v. kokeilee tässä vähän itseruskettavaa ekaa kertaa. (En oo koskaan oikeesti kokeillu, joten tää esimerkki perustu puhtaasi ennakkoluuloihin ja mielikuviin.) Toisaalta syytin myös vessan onnetonta valaistusta ja huomenna vois kokeilla siirtyä jonnekin, missä on mahdollisuus tavoitella luonnonvaloa. Vetäsin päälle kuitenkin meikkivoiteen, koska halusin turvallisuudentuntua, ja toistaiseksi meikkivoide on kyllä pysynyt tosi hyvänä. Mutta toisaalta en oo tänään esim. ulkoillu kovinkaan kauheesti tai muuten meuhkannu. Ja päivä on vasta puolessa. (Meillä Kainuussa tää pessimismi on voimavara, ei passaa erottua joukosta liialla optimistisuudella.)

Tonttupipo

Noni, vuoden ahkerin bloggaaja ilmottautuu. Työttömän arki on niin tavattoman kiireistä, kun pitää pystyä yhtä aikaa päivystää Facebookia ja katsoa televisiosta Ostosteeveetä. No ei vaan oon oikeesti yrittäny saada tälle elämälle ees jotain suuntaa. Ja siis sen kaiken muun ajan oon toteuttanu tuota työttämän arkea muuten ihan mallikkaasti, mutta nukkuminen ei suju. Voisin väittää sen johtuvan tästä hienoisesta stressistä. Stressi, väsymys ja karman laki. Siinäpä vasta ihana yhdistelmä, jota en tosin suosittele kenellekään.

Tänään meinaan kuitenkin olla sen verran aktiivinen, että käyn työkkärissä hyväksyttämässä hara-paperit ja sen jälkeen ois vielä työhaastattelu kesätöitä silmällä pitäen. Tämän hetkinen suunnitelma on siis pitkälti se, että nyt kesään saakka haralla ja sitten kesätöitä. Mitä sitten, se jää nähtäväksi, mutta onneksi syksyyn on vielä aikaa. Että jos stressais vaikka vaan pari ajanjaksoa kerrallaan...

Mutta tosiaan, toivon, että pääsen alottaa heti maanantaina tuon haran. Ei oo nimittäin tää työttömyys ihan minun juttu. Ainakaan täällä kotikylällä, jossa ainoot sosiaaliset kontaktit on traktorilla ohi ajava naapuri, lenkillä vastaantullut random koiranulkoiluttaja sekä äsken just äitille jonku paketin tuonut lähetti. Olin niin innoissani, että selitin ummet ja lammet meidän koirista, kun se raukka erehty jotain niistä ohimennen mainitsemaan. Lopulta se vaan lähti menee kesken lauseen. He he.

Urheilin ja ulkoilin tuossa sen verran, että hain postin tuolta parinsadan metrin päästä. Normaalisti käytän pakkasella ulkoillessa toppahousuja (How cool is that!), koska en vaan halua paleltua ja vihaan kalsareita tiukkojen housujen eli farkkujen alla. Nyt testasin pakkasastetta, koska oon tosiaan menossa kaupunkiin ja pohdin, että tarkenenko farkuilla sen verran, että pyörin liikkeestä toiseen. Tai siis toimistosta toiseen. Ei nimittäin nappais istua esim. siellä työkkärissä oottelemassa puolta tuntia toppahousuissa, sisällä. Ja toisaalta en jaksais sitä riisumis-pukeutumisrumbaa joka välissä.

Talvi on kiva, mut minun puolesta se sais kestää sen kuukauden ja pakkasella kaikki pakollinen toiminta voitais kieltää. Ei siksi, että en pärjäis pakkasella vaan siksi, että oon niin laiska pukee päälle koko vaatekaapin. Ulkoilisin kyllä sillonkin, mutta vaan sillon, kun se sattuu inspiroimaan minua.

Mut nyt pitääki alkaa mennä valmistautuu lähtöön ja oottelee kyytiä sinne kaupunkiin. Toivottavasti oon ainoo, joka on näillä pakkasilla viitsiny lähtä työkkäriin, koska minulla ei oo kauheesti aikaa jonotella siellä. Ois nimittäin aika hc myöhästyä työhaastattelusta työkkärin vuoksi.

Meniskö nää nyt päivän asu kuvista? Tätähän tää melko pitkälle on ja sitä mitä siellä alla on, niin ei ookaan niin väliä, koska tuota takkia ei kuitenkaan tarkene heittää missään vaiheessa pois! Ai niin, maailman parhaat pihakengäthän on nuo vanhat kunnon Kuomat. Heh, kaupunkiin laitan kuitenkin ehkä punaset maiharit, jotta mätsää pipon kanssa.