Huh, eipä taas menny niiku siinä eräässä kuuluisassa idyllisessä suomenruotsalaismiljöössä. Heräsin aamulla normaalia aiemmin laittamaan hiuksia niin, että ne näyttäisivät huolitelluilta vielä iltapäivän tapaamisessa. Stressasin myös vaatteita. Tarvitsin yhdistelmän, joka toimisi kaikissa niissä tilanteissa, jotka tämän päivän kohdalle oli suunniteltu. Lisäksi pakkasin mukaan kolme eri laukkua. Ja just kun olin matkalla töihin, sain kuulla, että iltapäivän tapaaminen siirtyy maanantaille.
No, eipä mitään. Hetken pohdinnan jälkeen suunnittelin kuitenkin tekeväni Kajaaninreissun muut osat suunnitellusti, eli kahvittelu kaverin kanssa ja muutamia muita pikkuasioita. Töissä kävikin sitten ilmi, että työkaverin poissaolon vuoksi minua tarvittaisiin töissä vähän suunniteltua kauemman aikaa, joten hylkäsin sitten ajatuksen reissusta lopullisesti.
Koska reissu siirtyi nyt ensi viikolle, joka on lomaviikko, päätin yhdistää tapaamisen ja tämän kuun lopulle alustavasti sovitun eläinlääkärireissun. Äsken tuossa soittelin sitten meijän eläinlääkärille, jonka ainoa vapaa aika kyseiselle päivälle sattui päällekäin tuon toisen tapaamisen kanssa. Huh, olin hamekangas mielessäni ajatellut kosaista tänään jotakuta, mutta tällä tuurilla se joku yllättäis sanomalla kyllä ja jäis hamekankaat saamatta.
No, jos jotain positiivista taas lähdetään hakemaan, niin okei, minun freeshiys vähän kärsi liikuntatunnin aikana. (Voin nyt sanoa hiihtäneeni viimeksi koululiikuntatunnilla...) Esim. noi aamulla huolella kiharretut hiukset pääsi vähän lässähtämään...
Jos haluutte huomiota eskarilaisilta, niin hankkikaa rannekello, jonka kellotaulu on tyhjä. "Miten tästä muka näkee ajan?" sekä "No sanoppa paljonko kello muka on?" ja toinen asia, jonka äärelle kaksi villiä pikkupoikaa saa rauhoittumaan kymmeneksi minuutiksi, niin oli sen selvittäminen, että miten viisareita voi liikuttaa itse. Tuota nuppia yritettiin pyörittää, painaa, vääntää ja työntää sivuun, kunnes pienten vihjeiden jälkeen joku hoksasi, että sitä pitää vetää ja sitten vasta pyörittää. Ja mikä riemu siitä syntyikään...
Semmoista hauskaa tänään. Minun pitää ilmeisesti lähteä pitämään tuolle pikku-ukolle seuraa. Alkaa olla tuo vinkuminen sitä luokkaa. Saapa nähdä, mitä hauskaa tänään keksitään. Eilen heitin sen vinkupalikan vahingossa puuhun ja kun yritin saada sitä sieltä alas halolla heittelemällä, niin se halko jäi sitten viereiseen oksaan. Yritin potkia sitä puuta ja puhaltaa aiheuttaakseni pienen tuulenpuuskan, mutta lopulta jouduin luovuttamaan. Nyt odottelen tässä pientä talvimyrskyä ja toivon, että kukaan ei satu samaan aikaan kulkemaan tuon puun ali (jonka oksat ovat siis meijän kotitien yllä), tai voi tulla vinkulelua tai halkoa päähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi!