Kersantti Karoliina

Nyt teen tunnustuksen, jolla todennäköisesti saan lukijoista noin 89 prosentin vihat niskaani. (Kysyin yhdeltä kaverilta mielipidettä asiaan, ja se oli samoilla linjoilla minun kanssa, joten tiijän, että en oo aivan yksin.) Tulin töistä kotiin (päivä oli ihan normaali, ei siis liity mitenkään siihen) ja avasin Facebookin. Valehtelmatta 98 prosenttia päivityksistä liittyi yllättäen ystävänpäivään, mikä rupes jostain syystä ottamaan minua suunnattomasti päähän. Ei minulla ole mitään ystävänpäivää vastaan, mutta en oo ollu koskaan mikään suuri ystävänpäiväfani. Ja nyt, synnitön heittäkööt ensimmäisen kiven!

Puolustuksekseni sanon kuitenkin, että lähetin tänä vuonna pari ystävänpäiväviestiä ihan perinteisellä etanapostilla. Se on jo kuulkaas edistystä se, aiemmin oon nimittäin muistanut ystäviä tekstiviestillä. Jos oon muistanut. Niittenkin tekstiviestien sisältö oli suunnilleen se, että tosimiehet ei halaile, joten hyvää tiistaita.

Ei mutta onhan se kiva, että on erityinen päivä, jolloin saa keskittyä matematiikan tuntien sijaan askartelemaan kortteja ja piirtelemään sydämiä. Yläasteella meillä oli postilaatikko, johon sai kirjottaa myös salaisia kirjeitä ja kortteja ja opettaja jakoi postin sitten ystävänpäivänä. En kyllä muista, että oisin koskaan juhlistanut ystävänpäivää sen kummemmin. Tai että yhdessäkään kaveriporukassa, jossa oon hengannu, olisi erityisesti niin tehny. (Ehkä olin vaan niin harmissani, että minulla ei ollut esim. salaista ihailijaa, joka olisi lähetellyt minulle mystisiä viestejä ystävänpäivänä ja niinpä minusta tuli katkera, vanha täti.)

Vaikka ystävänpäivähän on erityisesti juuri ystävänpäivä, eikä esim. poikaystävänpäivä tai salaisen ihailijan päivä. Mutta ennen kuin alan avautua ystävänpäivästä tämän enempää, on ehkä parempi vaihtaa aihetta. (Oikeestihan en siis vihaa ystävänpäivää ja oon sitä mieltä, että on turhempiakin päiviä! Aattelin selventää, ihan vaan sillä, että huomioisitte, ettette heittäis niillä kivillä kovin kauheen kovaa...)

Eilisen työpäivän jälkeen totesin, että armeijasta ja jonkinlaisesta johtamiskoulutuksesta vois olla hyötyä. Koska molemmat edellä mainitut ovat jääneet harmillisesti suorittamatta, siirsin teemaan pukeutumiseen. Armeijanvihreä, militarihenkinen villatakki, maiharihenkiset saappaat sekä tiukka ponihäntä. Toki valkoiset villasukat ja kiharat pehmensivät kokonaisuutta, koska olin tänään lähinnä eskariluokassa. Pienemmät koululaiset eivät pääsääntöisesti oo vielä oppinu niitä pahimpia tapoja...

No heh, ei tuo työ nyt aivan noin rankkaa ole. Välillä hektistä, mutta oon tykänny kuitenkin tosi paljon. Ja ihanaa, että on jotain tekemistä! Minun stressitaso on laskenut tällä viikolla ehkä noin 80 prosenttia, mikä on ihan hyvä, koska hiusten päästä repiminen alkaa oletettavasti näkyä jossain vaiheessa kaljuuntumisena. Hiuksista tulikin mieleen, että mietin eilen illalla ennen nukahtamista, että palaisin omaan hiusväriini. Oon pohdiskellu sitä tässä jo jonkin aikaa, mutta eilen mietin asiaa vakavasti, ekaa kertaa. Minun oma värihän on tummanruskea, aikalailla samanlainen kuin Krista Kososella, jolla ne suklaanruskeat hiukset näyttää u p e i l t a. (Tuon hoksattuani aloin haaveilla suklaahiuksista entistä kovempaa, mutta yritetään tässä nyt miettiä asia kunnolla, ennen kuin meen varaa aikaa kampaajalta...)

Ja loppukevennyksenä vielä pari esimerkkiä asukuvista, joihin yritin saada vähän liikettä ja jotain spesiaalia. Jatkossa sitten pönötän kuin seipään niellyt, etten näyttäisi siltä, että potkaisen itseäni takapuoleen. Tai sitten jatkan samalla linjalla etsien sitä kuuluisaa kultaista keskitietä. Mitään toiveita jatkon suhteen..?